Onnistunut 2. Ivf-hoito, joka epäonnistui

Otsikossahan se lukee kaikessa karmeudessaan.

Toinen ivf tapahtui siis huhtikuun aikana. Jälleen kerran munasarjojen vaste oli epätasainen, mutta tällä kertaa punktoitiin 17 follikkelia ja vieläpä 14 oli oikeasta operoidusta munasarjasta! Ihme sekin jo sinällään. Soluja tosin oli vain 7 ja niistä kypsiä 3. Ja näistäkin kolmestakin vain YKSI hedelmöittyi. Mutta tämän ainokaisen kohdalla kaikki näytti lupaavalta, oli siirrettäessä kolmipäiväinen ja kahdeksan soluinen kaunis alkio. Sitten jäätiinkin piinailemaan...

Noin viikko ennen testipäivää koin kovia alavatsakipuja. Yltyivät niin koviksi, että piti lähteä päivystykseen. Siellä minut tutkittiin läpikotaisin, eikä mitään akuuttia löytynyt. Verikokeista vain selvisi, että olen raskaana?! En osaa kuvailla millaisia tunteita kävin läpi, mutta jokatapauksessa olin äärimmäisen onnellinen. Samaan aikaan ehkä hämmentynyt, että kävikö tämä sitten näin helposti kuitenkin. Pieni pelko kuitenkin riisti takaraivossa, enkä uskaltanut iloita asiasta täydellä sydämellä.
Testipäivä koitti ja kävin vielä verikokeissa. Plussaa näytti tikku ja hcg-arvo 220. Ivf-hoitaja onnitteli raskaudesta. Hymyilin. Mutta silti se tuntui jotenkin niin epäaidolta. En uskonut asiaa oikein vieläkään ja tein testiä testin perään, viivan vahvistuessa.

Varhaisultra sovittiin, kun viikkoja oli kasassa 7+3. Päivä koitti ja olin suht rauhallinen. Päästiin lääkärin vastaanotolle. Lääkärikin tuntui malttamattomalta ja kohta olinkin tutkittavana. Hetken hiljaisuus ja näin mustan möykyn monitorilla. Seuraavat sanat syöpyivät takaraivoon. "Ei hyvältä näytä". Siinä samassa oli kuin olisin seurannut tilannetta vierestä, en ollut lainkaan läsnä. Mieheni yritti epätoivoisesti kysyä, että eikö mitään mahdollisuuksia ole. Sikiö oli siis viikkoihin nähden aivan liian pieni ja sykekin näkyi epäselvästi (minä en sitä ikinä nähnyt, lääkäri ja mies näkivät) ja oli hidas. Käskettiin varautua pahimpaan. Kontrolli sovittiin viikon päähän.

Sellaista totaalista hajoamista en ole eläissäni kokenut kuin kerran, kun rakas isoäitini kuoli. Pidättelin itkua autolle asti, jossa sitten romahdin. Koko parkkihalli kaikui epätoivoista itkua. Tuska oli sanoinkuvailematon. Kun jotain on toivonut niin kauan, saat yhtäkkiä toivoa ja sen jälkeen se vedetäänkin pois käsistäsi... Itkimme mieheni kanssa kaulakkain, onneksi minulla on edes hänet. Jos tämän kaiken surun ja harmauden keskellä jotain positiivista pitää löytää, niin meidän raudanluja suhteemme. Se päivä meni surressa. Ja koko seuraava viikko.. Vasta silloin tilanne alkoi hahmottua ja ymmärsin tilanteen. Että minä en sille nyt kertakaikkiaan voi mitään.

Sitten olikin jo kontrolliultran aika. Tiesin jo, mitä tuleman pitää. Ei sikiökaikua eikä muutosta tilassa. Lääkäri alkoi jo epäilemään tuulimunan mahdollisuutta. Mutta myös hyvin varhainen sikiön kuolema mahdollinen. Oli tällä kertaa eri lääkäri ja onneksi. Hän osasi selittää tilanteen ja lopuksi vain totesi, että luonto hoitaa pois epäterveet yksilöt. Sain tyhjennyslääkkeet kotiin ja toimenpiteen suoritin eilen.

Sain kotiin cytotec-nimistä lääkettä 6 kpl, joista eilen aamulla laitoin 4kpl kohdunsuulle. Odottelin, että vuoto alkaisi, mutta meni kolme tuntia ja laitoin loput kaksi tablettia vielä lisää. Taas odottelin ja odottelin. Kipulääkecocktailin olin jo ottanut ennen ensimmäisiä tabletteja, niinkuin määrättiin. Vasta kuuden tunnin päästä ensimmäisten laitosta alkoi kivut ja tunsin, että nyt tulee jotain ja menin vessaan. Sinne valahti jotain kiinteämpää ja vertakin tuli. Tästä alkoi neljän tunnin vuoto, joka tuli aina lorahtaen pönttöön, hyytymiä ja verta. Siinä valui yksi elämän alku kirjaimellisesti viemäristä alas. Olo oli siedettävä, kivut lääkkeillä hallinnassa. Yötä kohden vuoto tyrehtyi enkä tänään ole enää vuotanut juuri mitään. Jälkivuotoa odotellessa...

Täytyy kyllä sanoa, että kaikkea sitä elämässään kokee ja nyt tämäkin sitten on koko karmeudessaan koettu. Vielä en jatkosta tiedä, joutuuko jopa kaavintaan asti, jos kaikki ei tullutkaan pois. Suuresti toivon, että olisi tullut.

Nyt on saavutettu se piste, että en edes halua ajatella tulevaa uutta raskautta, koska ajatuksenakin se PELOTTAA ja AHDISTAA. Tässä on nyt muutaman vuoden ajan käyty sellaista tunnemyrskyä, että nyt haluan tauon ja pitkän sellaisen. Ehkä jos ensi vuonna kokeilemme kolmannen ja viimeisen kerran. Tähän rupeaa jo väsymään ja koko elämä pyörii vain lapsettomuuden ympärillä. Elämässä ei ole muutakuin hoidot ja odottamista miten käy. Ehkä täytyy vain pikkuhiljaa ruveta työstämään sitä ajatusta, että ehkä me emme lapsia saa. Sitten täytyy vaan ajatella uutta suuntaa sille, että me pysymme kaksihenkisenä perheenä ja päämääränämme on joku muu kuin omat lapset.

Koko tämän kirjoituksen ajan olen itkenyt vuolaasti, koko asia on niin tuore ja arka. Kaikki te, jotka olette joutuneet käymään tämän läpi, olette mielessäni. Meitä ei ole paljoa, mutta sekin vähän on aivan liikaa. Kenenkään ei tällaista kuuluisi käydä läpi, mutta vain ne jotka tämän ovat käyneet läpi, ymmärtävät toisiaan kaikkein parhaiten. Vertaistuki on se kaikkein tärkein. Itse olen löytänyt nyt yhden ihmisen, jonka kanssa elämäntilanne on melko samanlainen. Enkä voisi olla enempää kiitollinen, sillä tiedän nyt, että minulla on ainakin yksi ihminen lähellä, joka tietää tämän ja tunteet mitä tässä käy läpi.

Pitäkää toisistanne huolta ja nauttikaa kesästä! Minä hiljeneminen taas hetkeksi blogin osalta ja keskityn elämääni ja mieheeni. Nyt eletään tämä kesä ilman hoitoja ja hormoneja. Hoidan itseäni ja parisuhdettani ja palaan kun elämä taas näyttää siltä.

Uusi vuosi ja kaikki alkaa taas alusta

Täällä taas takaisin!

Joulu oli, tuli ja meni. Loppuvuosi menee yleensä itellään melkolailla yhdessä hujauksessa, ikuisena jouluihmisenä odotan ja touhuan joulua ja kun vuosi vaihtuu, iskee aina jokavuotinen masennus. Tai no, masennus ja masennus, mutta jotenkin tämä harmaus ja pimeys alkaa ottamaan niin paljon päähän ja valottomuus ahdistaa. Vaikkakin koko ajan valostuu ja aurinkokin nousee koko ajan korkeammalle päivisin. Sitä ihanaa kevätaurinkoa odotellessa <3

Mitä tänne kuuluu?
No, eipä oikeastaan mitään. Seuraava hoitokin siirtyi, ylläripylläri, HUHTIKUULLE. Ajattelin, että hyvä, saanpahan lisäaikaa paikata itseäni ja valmistautua hoitoon henkisesti. Visanne on sopinut alkusivuvaikutusten jälkeen minulle hyvin. Suunnittelukäynnilläkin lääkäri totesi endometrioositilanteen rauhalliseksi ja totesi Visannen olevan todennäköisesti tulevaa hoitoa varten eduksi. On hyvä tietää, että on olemassa lääke, joka sopii minulle ja pitää endon kurissa. Kuukautisia minulla ei tällä hetkellä ole, melko luksusta. Joka kuukausi toistuvaa kipulääkerumbaa ei siis ole tarvinnut nyt käydä sitten marraskuun jälkeen. Muutenkin endoon kuuluvat kivut kuukautisten ulkopuolella on pysynyt suht hyvin poissa. Ainut haittapuoli lääkkeellä on tämä monotooninen mieliala ja haluttomuus makkarin puolella. Nämä eivät kuitenkaan ole ongelma, koska esiintyvät aina silloin tällöin.

Käyn tällä hetkellä psykologilla, joka on erikoistunut lapsettomuuspotilaisiin. On hienoa, että tälläisen palvelun saa julkisella puolella ilmaiseksi. Kyllähän tätä rahanmenoa riittää jo hoidoissa, saatikka että siihen lisättäisiin vielä psykologimaksut. Käyn Tyksissä Aija Hautaviidalla, hirmuisen mukava psykologi ja asiantunteva. Tähän mennessä käyntejä on ehtinyt kertymään kolme kertaa, joista viimeisin oli tänään. Ensimmäinen kerta oli omasta mielestä hyvin sekava, tuntui kuin olisin "oksentanut" kaikki tunteet ja siinä itkuhysterian keskellä ei meinannut tulla puhumisesta yhtään mitään. Psykologi sanoikin tänään, että ensimmäisellä kerralla oli huomattavissa tuska ja sen purkautuminen. Voin kyllä itsekkin yhtyä tähän. Sellainen tunne tuossa rintakehän ja kurkun kohdalla, kurkkua kuristaa ja tekisi mieli huutaa ja itkeä yhtä aikaa. Olo oli tuon purkautumisen jälkeen tosi avonainen ja haavottuvainen, olinhan juuri avannut itseni täysin tuntemattomalle ihmiselle, mutta samaan aikaan koin helpotuksen ja ehkä jonkilaisen puhdistumisen. Sain sanoa ihan juuri niin kuin miltä tuntui, eikä tarvinnut suojella ketään tai mitään. Toisella kerralla olo oli jotenkin parempi, mutta tämänpäiväinen käynti oli juuri niin paikallaan. Ahdistus ja masennus on ollut viimeisen kahden viikon aikalailla läsnä päivittäin. Kaikki sai alkunsa kun kävin katsomassa rakkaan ystävän reilu kuukauden ikäistä tyttöä. Heilläkin taustalla jonkun sortin lapsettomuutta, mutta tyttö sai kun saikin alkunsa vuosi sitten pitkän yrittämisen jälkeen. Olen iloinen ja onnellinen heidän terveestä pikkutytöstä. Heillä vierailu ei niinkään ollut vaikea ja oli ihana nähdä hyvää ystävää pitkästä aikaa. Mutta kun pääsin kotiin, jonkin vain räsähti rikki ja koin kaiken leviävän käsiini. Ja tätä olinkin pelännyt. Näin perheen, jossa vanhemmat hehkuivat onnesta pieni lapsi sylissään. Olisimmeko me koskaan vastaavassa tilanteessa... Vai jäisikö meidän syli tyhjäksi? Saatikka että kuulen näitä raskausuutisia nyt joka puolelta, Facebook on pahin paikka. Jokainen kuva tai kirjoitus raskaudesta on kuin isku vasten kasvoja. Joka kerta kysyn, miksi en minä? Näitä tunteita, joita nyt yritän teille kuvailla, on hirveän vaikea pukea sanoiksi...

Mutta jokainen lapsettomuutta kokenut tietää tasan tarkkaan mistä puhun.

Olen katkera, olen surullinen, olen vihainen, olen onneton ja pelokas. Ja näistä koen hirveän huonoa omaatuntoa. Enhän minä saisi näin tuntea, jos toiset onnistuvat ja me emme. Psykologin mukaan kuitenkin täysin normaaleja tuntemuksia ja oikeutettuja. Samaan aikaan kuitenkin työstän sitä ajatusta, että emme ehkä koskaan saa lasta. Koitan kovettaa itseäni, että kestäisin nämä tunteet ja pystyisin luopumaan toiveesta, johon kuuluu meidän yhteinen oma lapsi. Tiedän, että vielä on aikaista ajatella sellaista, mutta siihenkin on vain valmistauduttava. Ikään kuin viettäisin pitkiä hautajaisia. Vaikka tällä hetkellä minun pitäisi olla innoissani tulevasta hoidosta? Jos tämä hoito menisikin paremmin ja siitä saisi pieni vauva alkunsa. Eiei, tuntuu niin kaukaiselta ajatukselta.

Tämä matka on kestänyt kohta jo kolme vuotta. Kolme vuotta sitten ajattelin, että viimeistään tänä vuonna meillä olisi pakko olla jo lapsi. Vaan ei ole. Kaikkina näiden kolmen vuoden aikana olen tuntenut miten minulta riistetään naiseus, olen lääkäreiden koe-eläin, olen sairas. Mietinkin, miltä tuntuisi olla terve ja lapsi olisikin tullut täysin luonnollisesti? En osaa kuvitella. Toisaalta vaikka tämä on ollut todella raskas polku kulkea kaikkine risteyksineen ja rasitteineen, olen omasta mielestäni kasvanut ihmisenä. Koitan pitää tästä voimavarasta kiinni, että olen jaksanut raivata tieni tähän asti, niin jaksan sen raivata loppuun. Olen joskus kuullut sanottavan, että kaikella on aikansa. Asioilla on tapana järjestyä. Kaikella on tarkoituksensa. Näihin mantroihin olen koittanut tuudittautua.

Ehkä mekin vielä? 

Kp 3 ja mönkään mennyt ivf-hoito

No, otsikkokin sen jo sanoo. Eli pieleen meni.

Sen tosin jo tiesin hoidon aikana, et reisille menee. Siirron jälkeen itseasiassa. Sen verran oon ammattini myötä oppinut lukemaan ihmisten elekieltä ja äänenpainoja, ettei selkeämpää viestiä voinut tulla siirron jälkeen. Lääkäri ei todellakaan ollut mitenkään aidosti onnistuneen oloinen ja hoitajakin katseli maahan ja toivotteli tsemppejä. Tosin siinä kohtaa vielä sivuutin nämä selvät merkit, koska ajattelin, että ihmeitä tapahtuu. Mutta piinapäivien myötä olo vain varmistui, ettei mitään ole tapahtumassa ja suunnittelukäynniltä muistin vain lääkärin sanat "Älä luota siihen, että ensimmäinen hoito onnistuu". No eipä se sitten onnistunutkaan.

Toiseen hoitoon on taas aikaa. Todennäköisesti vasta helmikuun kieppeillä. Nyt tähän väliaikaan minulle määrättiin keltarauhashormonia Visannea, joka on suunnattu endometrioosia sairastaville. Sen pitäisi ilmeisesti rauhoittaa endoa ja parhaimmassa tapauksessa jopa kuivattaa pesäkkeitä. Toisaalta harmittaa, että seuraava hoito venyy niin kovin kauas, mutta samalla olen kyllä melkoisen helpottunut, että saan ns. aivolomaa tähän hommaan. Ja nyt kun aloitin vielä tuon Visannen, niin ei sitten tartte enää senkään vertaa mietiskellä kiertoja ja mahdollisia ovulaatioita jne raskautumiseen liittyvää. Eli tämä oli enemmän kuin paikallaan!

Joulu lähestyy ja nyt keskityn sen tulemiseen ja järjestämiseen. Todella toivon, että tuo Visanne nyt toimisi minun kohdallani niin kuin pitääkin. Ihmettelin tosin, miksei sitä jo ennen tuota ensimmäistä IVF-hoitoa määrätty? No kaikelle on kaiketi syynsä.

Nyt kuitenkin tosiaan päätän pitää sitä "aivolomaa" ja unohtaa koko aiheen, jotta jaksaa sitten taas uudella tarmolla seuraavaan hoitoon. Pistän nyt bloginkin vähäksi aikaa tauolle, jotta tosissaan saisin koko aiheen pois mielestäni ja voisin vain elää "normaalia" elämää. Voi toki olla, että purkautumistarvetta esiintyy, niin sitten ilmestyn tänne taas, mutta muutoin toivotan lukijoilleni rakkaudentäyteistä loppuvuotta ja ihanaa joulunaikaa! <3

Piinaillaan, piinaillaan!

Piinapäivä 9 menossa, hui!
Ensin kuitenkin kertomusta, kuinka tuo meidän ivf-hoito nyt sitten menikään :)

Viimeisimmän blogikirjoituksen jälkeen minulla olikin seuraavana päivänä toinen ultra, jossa piti sitten tsekata miltä tilanne näytti Puregonin annoskoon nostamisen jälkeen. Menin tällä kertaa ultraan yksin ja voi miten mua jännitti. Olin kyllä ihan varma, että persiilleen menee tämä hoito ja ei sinne punktioon asti päästä. Tällä kertaa en joutunut odottelemaan ja pääsin melkein heti lääkärin huoneeseen. Tällä kertaa minua hoitanut sama lääkäri oli ihmeen hyväntuulinen ja kyseli vointiani. Jo pelkästään tämä sai mielen hiukan piristymään. Seuraavaksi ultraus vain lisäsi hyvää mieltä. Follikkeleita oli kasvanut hyvin, vaikkakaan ei paljoa, mutta niin paljon että punktioon päästiin! Voi sitä hymyn määrää kun kävelin autolle :) Vaikkakaan vieläkään mikään ei ollut mitenkään varmaa niin silti oli jo positiivisempi olo kun tiesi, että jotain siellä on tapahtunut ja ollaan taas askeleen lähempänä hoidon loppua. Punktioaika sitten olikin jo kahden päivän päästä ja irrotuspiikin Pregnyl 5000iU pistin illalla klo 23. Tämä on niin hauskasta, miten kellolleen se piti pistää. Kotona tsekkasin paketin läpi ja kävin vielä netissä katsomassa sekoitusohjeen.

Tämä irrotuspiikki siis pitää itse sekotella eri ampulleista. Eniten jännitti, kun molemmat ampullit olivat lasisia ja niiden kaulat piti katkaista (harmi kun en aukaissut tuota Pregnylin pakettia kuvaan). Turhaan kuitenkin ressasin, kun mukana olivat tuossa kuvassa ylhäällä nuo muoviset putkilot, jotka laitettiin näiden lasiampullien kaulan päälle ja näin ollen ne oli helpompi katkaista. Koko toimenpiteen tein itse, vaikka olin jo miestäni nakittanut tähän hommaan, mutta sain kun sainkin sen itse tehtyä. Eikä ees tehnyt kipeetä, vaikka neulakin oli hiukan paksumpi mitä Puregonissa tai Orgalutranissa. Mitään oireita en tästä saanut, vaikka olin niihinkin varautunut. Itseasiassa moni valittaa hoidon aikana turvotuksesta, mutta minun kohdallani paino putosi -2kg ja turvotuksesta ollut alun jälkeen enää tietoakaan :O Laitankin kuvan alle, jossa ensimmäisessä minulla on perinteinen endoturvotus, menkat juuri alkaneet ja vatsa turpoaa ihan hulluna. Seuraavat kaksi kuvaa ovat otettu aika lähekkäin, keskimmäinen kuva on otettu silloin kun meillä oli ensimmäinen ultra eli pistopäivä 6 ja kp 7 ja tuo viimeinen kuva on otettu seuraavana päivänä kun olin pistänyt tuon Pregnylin eli kp 12. Kuvilla valtava ero tuohon supermenkkapöhöön :O Joten minä en ainakaan nyt tässä ensimmäisessä ivf:ssä voi yhtyä tuohon hoitojen aiheuttamaan turvotukseen ja lihoamiseen.

Punktiopäivänä mentiin miehen kanssa yhdessä Tyksiin. Minut ohjattiin sellaiseen suht pieneen huoneeseen, jossa oli neljä vuodetta ja pöytäryhmä, jossa sitten ruokailtiin toimenpiteen jälkeen. Minut vastaanotti hirmu ihana hoitaja. Voi miten mieltä lämmitti kun kerrankin kohdeltiin ihan ihmisenä, eikä potilaana tai esineenä. Oli tosi symppis hoitsu ja sai minun olon kyllä tuntumaan tosi hyvältä :) Sain taas ne niin kuuluisat ja ihanat sairaalavaatteet päälleni. Kanyyli laitettiin käsitaipeeseen, sekään tosin ei mennyt kerrasta vaan neljään kertaan yritettiin ennen kuin onnistui. Sitten vain odoteltiin...

Minua ennen oli kaksi muuta, ensimmäinen kun tuotiin toimenpiteestä takaisin, rupesi jännitys taas hiipimään mieleen, eikä oloa yhtään helpottanut kun tämä nuori nainen oli kovin kalpea ja hiukan kipeän oloinen tullessaan takaisin, vaikkakin sanoi, että kaikki meni ihan hyvin. Sitten kun tämä toinen nainen tuotiin takaisin, oli hän vähintäänkin sen näköinen, että oli itkenyt koko toimenpiteen ajan. Voi luoja miten vatsaa kouraisi kun hoitaja ilmoitti, että sitten lähdetään. Kävelin itse toimenpidehuoneeseen, joka oli tosiaan pieni niin kuin sairaanhoitajakin kertoi. Minut ohjattiin pöydälle makaamaan ja minua kylmäsi. Hyi olkoon kun tekikin pahaa, kun ajattelin mitä on edessä. Hoitajat tosin ihmettelivät kun ei minusta ulospäin näkynyt, mutta kun laittoivat tuon verenpaine- ja sykemittarin paikalleen, naurahtivat ja sanoivat nyt uskovansa, että tässä vähän nyt ahdistaa ja pelottaa. Tyhmänä tietty lukenut netistä kaikki mahdolliset kauhutarinat punktioista ja ajattelin, että minun kohdallani se luultavasti on ihan yhtä kamalaa ja pyysin kyllä kaikki mahdolliset lääkkeet mitä voi saada. Huoneessa meitä oli minun lisäksi minua hoitanut ihana sairaanhoitaja, kätilöopiskelija, lääkäriä avustava hoitaja, lääkäri ja vielä labrahoitaja :D Enempää siihen huoneeseen ei sitten kyllä olisikaan mahtunut. Ensin minulle laitettiin joku rentouttava lääke ja sitten ilmeisesti kipulääke. Hetki ja humaus, tuntui kuin olisi saanut kunnon kännit parissa sekunnissa. Sitten lääkäri alkoikin puuduttamaan emättimen pohjaa. Tämä nyt tuntui hiukan, samalta kuin olisi ihoa pistetty tai papakoe otettu eli ei nyt mitenkään ihmeelliseltä. Ei se nyt tietysti kivaa ollut, mutta ei pahakaan. Seuraavaksi näinkin hoitajan kädessä sen pitkän punktioneulan ja lääkäri asetteli sen ultralaitteeseen. Huh ja yök! Sitten pistinkin silmät kiinni ja sillä samalla hetkellä tunnen kun joku ottaa minua kädestä kiinni. Mitään yhtä lohduttavaa en sitten ole varmaan eläissäni ikinä kokenut. Tietoa ei ole, oliko käsi minua hoitavan sairaanhoitajan vai kätilöopiskelijan, mutta joka tapauksessa mitään muuta en olisi voinut toivoa enempää kuin se, että minua tuetaan näinkin "yksinäisessä" tilanteessa. Samassa lääkäri sitten jo pistikin ja alkoi hommiin. Ja koko toimenpide kesti jopa huimat kolme minuuttia! En tiedä johtuiko se lääkkeistä, mutta minuun ei sattunut yhtään ja olin äärettömän yllättynyt siitä miten kivuttomasti se loppujen lopuksi meni, vaikka minulla on vielä "kissing ovaries" eli munasarjat ovat kiinni toisissaan. Tosin, eihän minulta punktoitu kuin 10 follikkelia, mutta silti. Homma oli sillä taputeltu ja sitten minut jo vietiinkin takaisin. Ihan pientä menkkamaista jomotusta tuntui, muttei mitään sen suurempia. Siinä sitten juteltiin sairaanhoitajan kanssa niitä näitä ja hän ohjasikin minut syömään, kun kerta koko aamuna en ollut vielä syönyt. Ja sitten saikin jo lähteä kotiin. Kaikkiaan olin Tyksissä reilu kolme tuntia. Mies odottikin jo parkkihallissa ja menimme suoraan kotiin.

Kokonaisuudessaan tuo punktio oli minun osaltani helppo. Voihan seuraava ollakkin sitten ihan hirveä, mutta nyt ei ainakaan niin paljoa pelota kun tietää miten homma etenee. Seuraavat pari päivää oli pientä menkkamaista jomotusta ja alaselkää särki, mutta senkin siesin hyvin. Kauratyyny oli kova sana ja suosittelen ehdottomasti käyttämään. Lämpö helpottaa niin paljon kipuja :) Tämä todettu jo menkkakipujen aikana.

Seuraavana päivänä sainkin soitella Tyksiin ja kysellä onko yksikään solu hedelmöittynyt. Kypsiä munasoluja saatiin siis neljä kymmenestä, eli aika vähän mutta parempi sekin kun ei mitään. Voi miten minua jännitti taas kun puhelin tuuttasi hoitajalle. Kaksi neljästä oli hedelmöittynyt. Sekään ei ollut paljon mutta meille tarpeeksi. Ja itkuhan siinä tuli kun puhelun lopetin. Oltiin taas askeleen lähempänä raskautta. Ja tiesin, että siellä on kaksi meidän vauvan alkua. Ensimmäiset karhuemofiilikset siis koettu :) Sitten saikin jatkaa jännittämistä, että kuinka niiden kahden käy. Onko niistä jakautumaan vai loppuuko matkamme tähän.

Seuraavana aamuna taas jälleen kerran auton nokka kohti Tyksiä ja join koko matkan kivennäisvettä, että rakko olisi sitten tarpeeksi täynnä siirtoa varten. Päästiin taas tuttuun odotustilaan ja tunnen kuinka rakko on täynnä. Kävin pääni kanssa sellaista taistelua, mutta olo alkoi käydä sietämättömäksi. Rakko paisui paisumistaan ja vielä olisi pitänyt odotella 15min. Onnekseni pääsinkin jo aikasemmin ja helpottava tunne kun ei tarvinnut enää kauaa pidätellä. Lääkäri taas kyselikin vointiani ja ilmoitin että rakko repee! :D Lääkäri ultrasi ja komensikin sitten vessaan tyhjentämään hiukan, oli kuulemma liian täynnä. HUH! Sitten taas tuttuun tuoliin jalat levälleen ja meidän alkioita hakemaan. Rassukat olivatkin sen verran hitaita, että olivat vain 2-soluisia, joten molemmat siirrettiin. Siirto oli suht kivuton, hiukan nipisti kun katetri asetettiin mutta muutoin meni nopeasti. Sitten se olikin siinä. Toivottelivat tsemppejä ja raskautta alkavaksi. Samalla näinkin tämän minua punktiossa hoitaneen hoitajan ja kiitin häntä vielä. Ihanaa kun on tuollaisia ihmisiä vielä olemassa, eivätkä ole täysin työhönsä leipääntyneet :) Hänkin vielä toivotti tsempit ja sitten lähdettiin kotiin. Sen päivän makoilinkin ja otin rauhassa. Munasarjat kun olivat vielä hiukan turvoksissa, niin piti ottaa rauhaksiin niidenkin vuoksi ja piti muistaa nesteyttää itseään. Siirrosta olikin seuraavat kaksi tai kolme päivää menkkamaista jomotusta ja taas alaselkää jomotti. Tueksi sain Lugesteron kapselit.

Nyt siis menossa pp 9. Menkkamaista juilimista on aina välillä ollut ja vihlontaa, mutta veikkaanpa, että tuo Lugesteron aiheuttaa kaikki mahdolliset raskausoireet, joten en niitä ole sen enempää merkille laittanut. Naama kyllä kukkii ja tissit ovat kipeät, mutta nääkin menee lugejen piikkiin.
Olo on tällä hetkellä, no vähän hämmentynyt siitä miten homma menikin näin kivuttomasti mutta samalla on epäusko onnistumiseen. Ei tämä nyt vaan voi mennä näin helpolla. Tyhmästi ehkä jonkun mielestä ajateltu, mutta nämä ovat päällimmäiset fiilikset. Jotenkin on niin monta kertaa pettynyt, että ei voi uskoa tästäkään nyt tulevan mitään. Ja mikä sadistisinta, koen että täytyisi olla enemmän kipuja ja kärsimystä koko homman eteen. Ei mitään vaan voi saada helpolla, en ainakaan minä. Ehkäpä suojelen itseäni negatiiviselta tulokselta, etten sitten mene ihan murusiksi. Tietysti pienen pieni toivonhippu on jossain tuolla mielensopukoissa, mutta en anna sille yhtään valtaa. Parempi olla realisti ja pessimisti, niin sitten ei putoa ihan niin kovaa ja korkealta.

Mutta jos tässä jokin on tuntunut pitkältä, niin tämä kierto :O Kauhulla odotan seuraavia kuukautisia, jos ovat alkaakseen. Varsinkin kun lääkkeiden ansiosta on limakalvo varmaan tuplat siitä mitä normaalisti, niin sen tietää, että kipua ja vuotoa on tiedossa. Mutta niin kauan kun pysyvät poissa, on toivoa?

Ivf-hoito käynnissä

Niin se sitten alkoi ja tänään onkin jo 9. pistospäivä.

Äkkiä on aika mennyt. Näin neulakammoisena ihmettelen miten jo joka aamu rutiininomaisesti hoidan piikittämisen itse ja olen sen jo alusta asti hoitanut. Ensimmäinen kerta toki teki pahaa, mutta voi sitä sisäisen riemun määrää kun sen pystyin tekemään! 

Tällä kokonaisuudella startattiin tämä ivf-hoito

 

 

Yllä olevassa kuvassa on starttipaketti. Tähän kiertoon otettiin stimuloivaksi lääkkeeksi Puregon, jota olen nyt pistänyt yhdeksän päivää. Viidennellä pistopäivällä mukaan tuli jarrulääke Orgalutran. Migard on varoilta migreeniin ja panadol muihin särkyihin.

 

Kirkas ruisku on Orgalutran ja vieressä Puregon kynäpiikki

 

 

Puregonin piikki on melko ohut ja ei kyllä juurikaan tunnu pistettäessä. Kun taas Orgalutranin piikki on paksumpi ja hiukan karkeampi, piikki täytyy pistää pienessä kulmassa. Ensimmäiset pistokset laitoin reiteen, mutta ensimmäisen ultran jälkeen minut ohjattiin pistämään vatsaan ja onkin helpompaa. Jollain tapaa reidessä on paksumpi iho ja saa käyttää voimaa, että neula menee läpi. Onnistuin myös saamaan kunnon mustelman reiteen ensimmäisellä Orgalutran ruiskulla. Nyt pistäminen käy kuin vanhalla tekijällä. Vaikka siltikään en siihen täysin ole tottunut ja pahaa tekee, mutta ei niin pahaa kuin alussa.

 

Sivuvaikutuksia on joitain. Puregonista tuntuu tulevan pienoista väsymystä ja vatsavaivoja. Mielialamuutoksia tuntuu olevan paljon, pääosin usko hoidon onnistumiseen on heikko, mutta sitä se oli jo ennen piikitystäkin. Pari päivää sitten ilmestyi pientä närästyksen tunnetta, painetta tuossa rintakehällä, mutta ei ole enää sen kummemmin vaivannut. Kolmannen ja viidennen pistospäivän välillä vasen munasarja vihoitteli siihen tyyliin, etten pystynyt oikeastaan nukkumaan kyljelläni. Tänään on valkovuoto muuttunut selvästi sitkeämmäksi ja paksummaksi, sellaista nyt kun on ovulaation aikaan, mutta tämä ilmeisesti hyvin yleistä estrogeenitasojen noustessa. 

 

Ensimmäisessä follikkeliultrassa kävin torstaina. Oikeassa munasarjassa oli yksi 10-11mm kokoinen follikkeli ja vasemmassa myös. Loput olivat 6-8mm. Eli ei nyt ihan ollut sitä mitä itse odotin ja ei ilmeisesti lääkärinkään puolesta. Meidät vastaanottanut lääkäri oli se, joka sai minut ensimmäisellä kerralla itkemäänkin, enkä ollut kovin ilahtunut hänen näkemisestään. Tutkimustilanne oli taas niin kylmä ja liukuhihnamainen. Hoitaja ilmoitti ultran jälkeen, että lääkärille on varattu vain 15min ja hän ei nyt ehdi vastaamaan kysymyksiinne. Ja ohjasi siitä sitten meidät kätilölle, joka puolestaan vastasi aivan kaikkiin mahdollisiin kysymyksiin mitä osasin esittää. Mutta tuota minua tutkinutta lääkäriä en kyllä ymmärtänyt ja tuskin tulen koskaan ymmärtämäänkään. Miksi tälläisessä asiassa, joka muutenkin jo niin herkkä aihe, lääkäri käyttäytyy ylimielisesti ja antaa ymmärtää olevansa jonkin sortin jumala?! Ja toinen asia, kyseessä on minun kehoni ja sen sisällä tapahtuvat asiat kuuluvat minulle. Koko tutkimuksen ajan lääkäri taas mutisi ja lateli lukuja hoitajalle. Ei mitään kontaktia minuun vaan asia hoidettiin hyvin kylmäkiskoisesti läpi. Samoin kun kertoi tilanteen. Sai asian kuulostamaan epätoivoiselta. Odotellessamme kätilöä pääsi itku. Olo oli kuin olisi kaikki toivo revitty irti. Muutenkin minulla on aina lääkärin vastaanotolla niin "alaston" olo ja kaikki negatiiviset asiat imen itseeni kuin sieni ja asiaa ei todellakaan auta se, että lääkäri on niin empatiakyvytön ja työhönsä leipääntynyt. Vasta kätilön puheilla ollessamme sain selvät vastaukset kysymyksiini ja siihen suurimpaan, joka ultrasta jäi. Ilmeisen yleistä, etteivät follikkelit ensimmäiseen ultraan ole kasvaneet tarpeeksi ja siksi annostusta nostetaan. Näin siis tehtiin minullakin, ensimmäiset päivät pistin 125iU, mutta ultran jälkeen 150iU. Ja nyt todella toivon, että siitä olisi apua. Menen taas huomenna ultraan, jossa tarkastetaan tilanne uudelleen. Kehittyviä follikkeleita oli 21 kappaletta, joista nyt toivoisin, että edes viisi olisi edistynyt punktoitaviksi. Kolme on kuulemma raja, mikäli jää sen alle, hoito muutetaan inseminaatioksi. Ja tiedän, että se ei meillä toimi, joten aika hanskat tiskiin heittänyt-fiilis on kyllä siinä kohtaa. 

 

Kaiken kaikkiaan fyysisesti tämä ivf-hoito on mennyt ihan hyvin lukuunottamatta sivuvaikutuksia, mitkä nekään eivät ole olleet mitenkään mainitsemisen arvoisia edes. Henkinen puoli tässä eniten koetuksella on. Jotenkin olin alussa niin kovin odottavainen ja positiivisin mielin. Mutta nyt tunnen itseni niin kovin hauraaksi. Kaikki tunteet, mitä on viimeisen kahden vuoden aikana käynyt läpi, kulminoituvat nyt tähän hoitoon. Kaikki pelot kasvavat ihan valtaviin mittasuhteisiin ja eniten pelkään sitä, että jos en pystykkään saamaan lasta niin menetänkö mieheni? Nyt todellakin ymmärrän, miksi monet sanovat näiden hoitojen olevan henkisesti niin raskaita. Minä vain hölmönä uskoin selviäväni niistä positiivisemmin, mutta en siinä onnistunut.  

 

 

Syksy - kaiken uuden alku

Syksyisiä terveisiä kaikille lukijoilleni!

Eipä ole minusta kuulunut niinkuin lupasin, siitä syvimmät pahoitteluni.
Kevät ja kesä meni jotenkin niin nopeasti, lähinnä odottelin elämäni ensimmäistä ulkomaan matkaa ja sitä varten myös työskentelin hyvinkin tiiviisti, jotta lomalla voisi tehdä muutakin kuin istua rannalla ;)

Meille kuuluu, no mielestäni ihan hyvää. Alkuvuoden tunnemyrskyt läpikäyneenä olen tullut siihen tulokseen, että elämästä voi saada oikeesti ihan kivan kun siihen niin asennoituu. Tottakai, tähän tulokseen päästäkseni olen rämpinyt niin syvällä siellä pohjalla, epätoivoisesti koittanut etsiä sisäiseen ahdistukseen pakokeinoa, tai no selviytymiskeinoa. Oivalluksia on tapahtunut, niin itseni, parisuhteeni, kuin koko elämän kanssa. Sairauteni olen hyväksynyt, sille en mahda mitään ja sen kanssa on opeteltava elämään. Pienillä asennemuutoksilla olen oppinut nauttimaan hetkestä ja siitä miten mikäkin asia vaikuttaa mihinkin ihan vaan pelkästään sillä, miten itse asennoidun. Jos ennen olemme miehen kanssa riidelleet ihan tyhmistä pikkuasioista tai jokin asia menee mönkään minun asenteeni takia, on nyt muuttunut. Ikuisena pessimistinä näen vihdoinkin positiivista puolta itsessäni ja olen tavallaan aika yllättynyt. Koska olen aina pelännyt, että jos oikein toivon ja olen positiivinen jonkun asian suhteen niin se ainakin satavarmasti leviää käsiin. Ehkä nyt uskaltaa vihdoinkin yrittää olla positiivinen asioiden suhteen pelkäämättä mitään negatiivista?

IVF-hoidot ovat siis jo ihan oven takana, vielä vajaa kaksi viikkoa. Puoli vuotta jouduttiin jonottamaan, mutta nyt se onkin jo näin lähellä. En oikeastaan koko kesän aikana miettinyt tulevia hoitoja juuri ollenkaan, koska mielessäni oli tuo ulkomaan matka. Kotiutuessamme reissulta tajusin yhtäkkiä, että ne onkin jo ihan kohta. Tällä hetkellä en oikein tiedä, miltä tuntuu. Tavallaan ei oikein miltään, mutta samaan aikaan jännittää, ahistaa, pelottaa, kauhistuttaa. Ehkä se tästä sitten, viimeistään siinä kohtaa kun hoidot on ohi. Hoidossa ehkä eniten pelottaa lääkkeiden vaikutus fyysisesti ja henkisesti, miten jaksan töissä ja miten punktio menee? Millainen on saalis ja saadaanko toivottu tulos aikaiseksi? Ja mitä sitten... Tavallaan elämä on tällä hetkellä yksi iso kysymysmerkki, ei oikein voi suunnitella mitään. Toisaalta ehkä hyväkin mutta sitten taas toisaalta... Noh, joka tapauksessa, ainakin kerran kokeilemme tuon IVF:n ja mikäli se ei tuota tulosta, voisi olla ihan hyvä tauon paikka. Toki kuuntelen lääkärin mielipidettä asiasta, mutta en välttämättä heti perään jaksa toista samanlaista rumbaa.

Koitan tulla tänne kertomaan kun hoidot alkaa, kuvien kera miten homma alkaa ja miten etenee.
Mutta jos nyt minusta taas ei hetkeen kuulu, tulen myöhemmin kertomaan :)

Battery low - indeed

Kevät tulee, valon määrä lisääntyy ja kaikki hehkuttaa hyvää oloaan - mutta en minä.
Yleensä näihin aikoihin minulla on juurikin tuollainen olo kun edellä mainitsin, jopa sillä mittakaavalla, että menen ja touhuan hullunlailla. Mutta nyt tuntuu, että noin 75% kaikesta tuosta energiasta on jossain muualla kuin minussa. Olo on vetämätön, mikään ei oikein saa innostumaan ja mitään ei oikein jaksaisi tehdä...

Mikä minua vaivaa? Voiko olla, että nyt alkaa olemaan henkisesti niin heikoilla, että täytyisi päästä jonnekin, jossa voisin vain unohtaa yksinkertaisesti kaiken, kaiken tämän, joka minua tällä hetkellä ympäröi...

Koen välillä olevani melkoisen itsekäs ja marttyyri, enhän nyt kuitenkaan sairasta mitään vaarallista sairautta. Mutta miksi sillä silti voi olla niin voimakas ote aika ajoittain niin, että tunnen kuinka se kuristaa kurkkua ja ahdistaa?

Pelkästään endo ei ole sekoittanut maailmaani, vaan menneisyyteen kuuluu paljon kaikkea sellaista, joka painaa tänä päivänäkin ja on toisinaan hyvin raskas kannettava. Jokainen varmaan tietää sen, että menneisyydessä tapahtuneilla negatiivisilla asioilla on tapana pulpahtaa esiin silloin kun tapahtuu jotain uutta negatiivista. Tätä minä itse kutsun vyyhdiksi, joka aina pala palalta kasvaa isommaksi ja tiedän, että jonain päivänä tuo vyyhti sitten leviää käsiin... Ihminen ei kuitenkaan ole loputtoman vahva, etteikö hän jossain kohtaan tunne tarvetta tyhjentää tuota ns. vyyhtiään. Asia on toki eri, miten sen jokainen toteuttaa. Äitini tapaa sanoa, että jokaiselle annetaan niin paljon kuin jaksaa kantaa, mutta minä olen mielestäni tullut nyt siihen pisteeseen, etten enää kauaa jaksa. Enkä halua pirstaloitua pieniksi paloiksi niin, että menee vuosia ennen kuin on henkisesti kunnossa.

Siksipä ystävän suosituksesta menen tiistaina kokeilemaan psykologista vyöhyketerapiaa. Hänen mukaansa hän on saanut tästä paljon apua ja tukea ja voi nyt henkisesti paljon paremmin. Sen suuremmin en vielä tiedä, mitä minulla on edessä ja millainen "matkastani" tulee, mutta suuresti toivon siitä olevan apua, jotta voisin taas hieman paremmin ja olisin vahvempi kohtaamaan seuraavat haasteet elämässäni.

Siksipä toivon jokaisen lukijan olevan sen verran itsekäs, että muistaa aina huolehtia omasta terveydestään ja henkisestä hyvinvoinnistaan. Tavan jolla sen toteuttaa, on jokaisen itse päätettävissä. Olkoon se sitten vaikka shoppailua, hyvää ruokaa, kasvohoitoja tai vaikka metsälenkki, kunhan se vain itsestään tuntuu hyvältä on pääasia. Eiköhän tuo valon määrän lisääntyminen kuitenkin loppupeleissä ole sen verran kiva asia, että sitä jo odottaa niitä lämpimiä ja pitkiä päiviä :) Onhan Suomen kevät ja kesä niin lyhyitä, että niistä täytyy imeä kaikki se energia ja voima, jotta jaksaa läpi pimeän ajan!