Otsikossahan se lukee kaikessa karmeudessaan.
Toinen ivf tapahtui siis huhtikuun aikana. Jälleen kerran munasarjojen vaste oli epätasainen, mutta tällä kertaa punktoitiin 17 follikkelia ja vieläpä 14 oli oikeasta operoidusta munasarjasta! Ihme sekin jo sinällään. Soluja tosin oli vain 7 ja niistä kypsiä 3. Ja näistäkin kolmestakin vain YKSI hedelmöittyi. Mutta tämän ainokaisen kohdalla kaikki näytti lupaavalta, oli siirrettäessä kolmipäiväinen ja kahdeksan soluinen kaunis alkio. Sitten jäätiinkin piinailemaan...
Noin viikko ennen testipäivää koin kovia alavatsakipuja. Yltyivät niin koviksi, että piti lähteä päivystykseen. Siellä minut tutkittiin läpikotaisin, eikä mitään akuuttia löytynyt. Verikokeista vain selvisi, että olen raskaana?! En osaa kuvailla millaisia tunteita kävin läpi, mutta jokatapauksessa olin äärimmäisen onnellinen. Samaan aikaan ehkä hämmentynyt, että kävikö tämä sitten näin helposti kuitenkin. Pieni pelko kuitenkin riisti takaraivossa, enkä uskaltanut iloita asiasta täydellä sydämellä.
Testipäivä koitti ja kävin vielä verikokeissa. Plussaa näytti tikku ja hcg-arvo 220. Ivf-hoitaja onnitteli raskaudesta. Hymyilin. Mutta silti se tuntui jotenkin niin epäaidolta. En uskonut asiaa oikein vieläkään ja tein testiä testin perään, viivan vahvistuessa.
Varhaisultra sovittiin, kun viikkoja oli kasassa 7+3. Päivä koitti ja olin suht rauhallinen. Päästiin lääkärin vastaanotolle. Lääkärikin tuntui malttamattomalta ja kohta olinkin tutkittavana. Hetken hiljaisuus ja näin mustan möykyn monitorilla. Seuraavat sanat syöpyivät takaraivoon. "Ei hyvältä näytä". Siinä samassa oli kuin olisin seurannut tilannetta vierestä, en ollut lainkaan läsnä. Mieheni yritti epätoivoisesti kysyä, että eikö mitään mahdollisuuksia ole. Sikiö oli siis viikkoihin nähden aivan liian pieni ja sykekin näkyi epäselvästi (minä en sitä ikinä nähnyt, lääkäri ja mies näkivät) ja oli hidas. Käskettiin varautua pahimpaan. Kontrolli sovittiin viikon päähän.
Sellaista totaalista hajoamista en ole eläissäni kokenut kuin kerran, kun rakas isoäitini kuoli. Pidättelin itkua autolle asti, jossa sitten romahdin. Koko parkkihalli kaikui epätoivoista itkua. Tuska oli sanoinkuvailematon. Kun jotain on toivonut niin kauan, saat yhtäkkiä toivoa ja sen jälkeen se vedetäänkin pois käsistäsi... Itkimme mieheni kanssa kaulakkain, onneksi minulla on edes hänet. Jos tämän kaiken surun ja harmauden keskellä jotain positiivista pitää löytää, niin meidän raudanluja suhteemme. Se päivä meni surressa. Ja koko seuraava viikko.. Vasta silloin tilanne alkoi hahmottua ja ymmärsin tilanteen. Että minä en sille nyt kertakaikkiaan voi mitään.
Sitten olikin jo kontrolliultran aika. Tiesin jo, mitä tuleman pitää. Ei sikiökaikua eikä muutosta tilassa. Lääkäri alkoi jo epäilemään tuulimunan mahdollisuutta. Mutta myös hyvin varhainen sikiön kuolema mahdollinen. Oli tällä kertaa eri lääkäri ja onneksi. Hän osasi selittää tilanteen ja lopuksi vain totesi, että luonto hoitaa pois epäterveet yksilöt. Sain tyhjennyslääkkeet kotiin ja toimenpiteen suoritin eilen.
Sain kotiin cytotec-nimistä lääkettä 6 kpl, joista eilen aamulla laitoin 4kpl kohdunsuulle. Odottelin, että vuoto alkaisi, mutta meni kolme tuntia ja laitoin loput kaksi tablettia vielä lisää. Taas odottelin ja odottelin. Kipulääkecocktailin olin jo ottanut ennen ensimmäisiä tabletteja, niinkuin määrättiin. Vasta kuuden tunnin päästä ensimmäisten laitosta alkoi kivut ja tunsin, että nyt tulee jotain ja menin vessaan. Sinne valahti jotain kiinteämpää ja vertakin tuli. Tästä alkoi neljän tunnin vuoto, joka tuli aina lorahtaen pönttöön, hyytymiä ja verta. Siinä valui yksi elämän alku kirjaimellisesti viemäristä alas. Olo oli siedettävä, kivut lääkkeillä hallinnassa. Yötä kohden vuoto tyrehtyi enkä tänään ole enää vuotanut juuri mitään. Jälkivuotoa odotellessa...
Täytyy kyllä sanoa, että kaikkea sitä elämässään kokee ja nyt tämäkin sitten on koko karmeudessaan koettu. Vielä en jatkosta tiedä, joutuuko jopa kaavintaan asti, jos kaikki ei tullutkaan pois. Suuresti toivon, että olisi tullut.
Nyt on saavutettu se piste, että en edes halua ajatella tulevaa uutta raskautta, koska ajatuksenakin se PELOTTAA ja AHDISTAA. Tässä on nyt muutaman vuoden ajan käyty sellaista tunnemyrskyä, että nyt haluan tauon ja pitkän sellaisen. Ehkä jos ensi vuonna kokeilemme kolmannen ja viimeisen kerran. Tähän rupeaa jo väsymään ja koko elämä pyörii vain lapsettomuuden ympärillä. Elämässä ei ole muutakuin hoidot ja odottamista miten käy. Ehkä täytyy vain pikkuhiljaa ruveta työstämään sitä ajatusta, että ehkä me emme lapsia saa. Sitten täytyy vaan ajatella uutta suuntaa sille, että me pysymme kaksihenkisenä perheenä ja päämääränämme on joku muu kuin omat lapset.
Koko tämän kirjoituksen ajan olen itkenyt vuolaasti, koko asia on niin tuore ja arka. Kaikki te, jotka olette joutuneet käymään tämän läpi, olette mielessäni. Meitä ei ole paljoa, mutta sekin vähän on aivan liikaa. Kenenkään ei tällaista kuuluisi käydä läpi, mutta vain ne jotka tämän ovat käyneet läpi, ymmärtävät toisiaan kaikkein parhaiten. Vertaistuki on se kaikkein tärkein. Itse olen löytänyt nyt yhden ihmisen, jonka kanssa elämäntilanne on melko samanlainen. Enkä voisi olla enempää kiitollinen, sillä tiedän nyt, että minulla on ainakin yksi ihminen lähellä, joka tietää tämän ja tunteet mitä tässä käy läpi.
Pitäkää toisistanne huolta ja nauttikaa kesästä! Minä hiljeneminen taas hetkeksi blogin osalta ja keskityn elämääni ja mieheeni. Nyt eletään tämä kesä ilman hoitoja ja hormoneja. Hoidan itseäni ja parisuhdettani ja palaan kun elämä taas näyttää siltä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti