Piinaillaan, piinaillaan!

Piinapäivä 9 menossa, hui!
Ensin kuitenkin kertomusta, kuinka tuo meidän ivf-hoito nyt sitten menikään :)

Viimeisimmän blogikirjoituksen jälkeen minulla olikin seuraavana päivänä toinen ultra, jossa piti sitten tsekata miltä tilanne näytti Puregonin annoskoon nostamisen jälkeen. Menin tällä kertaa ultraan yksin ja voi miten mua jännitti. Olin kyllä ihan varma, että persiilleen menee tämä hoito ja ei sinne punktioon asti päästä. Tällä kertaa en joutunut odottelemaan ja pääsin melkein heti lääkärin huoneeseen. Tällä kertaa minua hoitanut sama lääkäri oli ihmeen hyväntuulinen ja kyseli vointiani. Jo pelkästään tämä sai mielen hiukan piristymään. Seuraavaksi ultraus vain lisäsi hyvää mieltä. Follikkeleita oli kasvanut hyvin, vaikkakaan ei paljoa, mutta niin paljon että punktioon päästiin! Voi sitä hymyn määrää kun kävelin autolle :) Vaikkakaan vieläkään mikään ei ollut mitenkään varmaa niin silti oli jo positiivisempi olo kun tiesi, että jotain siellä on tapahtunut ja ollaan taas askeleen lähempänä hoidon loppua. Punktioaika sitten olikin jo kahden päivän päästä ja irrotuspiikin Pregnyl 5000iU pistin illalla klo 23. Tämä on niin hauskasta, miten kellolleen se piti pistää. Kotona tsekkasin paketin läpi ja kävin vielä netissä katsomassa sekoitusohjeen.

Tämä irrotuspiikki siis pitää itse sekotella eri ampulleista. Eniten jännitti, kun molemmat ampullit olivat lasisia ja niiden kaulat piti katkaista (harmi kun en aukaissut tuota Pregnylin pakettia kuvaan). Turhaan kuitenkin ressasin, kun mukana olivat tuossa kuvassa ylhäällä nuo muoviset putkilot, jotka laitettiin näiden lasiampullien kaulan päälle ja näin ollen ne oli helpompi katkaista. Koko toimenpiteen tein itse, vaikka olin jo miestäni nakittanut tähän hommaan, mutta sain kun sainkin sen itse tehtyä. Eikä ees tehnyt kipeetä, vaikka neulakin oli hiukan paksumpi mitä Puregonissa tai Orgalutranissa. Mitään oireita en tästä saanut, vaikka olin niihinkin varautunut. Itseasiassa moni valittaa hoidon aikana turvotuksesta, mutta minun kohdallani paino putosi -2kg ja turvotuksesta ollut alun jälkeen enää tietoakaan :O Laitankin kuvan alle, jossa ensimmäisessä minulla on perinteinen endoturvotus, menkat juuri alkaneet ja vatsa turpoaa ihan hulluna. Seuraavat kaksi kuvaa ovat otettu aika lähekkäin, keskimmäinen kuva on otettu silloin kun meillä oli ensimmäinen ultra eli pistopäivä 6 ja kp 7 ja tuo viimeinen kuva on otettu seuraavana päivänä kun olin pistänyt tuon Pregnylin eli kp 12. Kuvilla valtava ero tuohon supermenkkapöhöön :O Joten minä en ainakaan nyt tässä ensimmäisessä ivf:ssä voi yhtyä tuohon hoitojen aiheuttamaan turvotukseen ja lihoamiseen.

Punktiopäivänä mentiin miehen kanssa yhdessä Tyksiin. Minut ohjattiin sellaiseen suht pieneen huoneeseen, jossa oli neljä vuodetta ja pöytäryhmä, jossa sitten ruokailtiin toimenpiteen jälkeen. Minut vastaanotti hirmu ihana hoitaja. Voi miten mieltä lämmitti kun kerrankin kohdeltiin ihan ihmisenä, eikä potilaana tai esineenä. Oli tosi symppis hoitsu ja sai minun olon kyllä tuntumaan tosi hyvältä :) Sain taas ne niin kuuluisat ja ihanat sairaalavaatteet päälleni. Kanyyli laitettiin käsitaipeeseen, sekään tosin ei mennyt kerrasta vaan neljään kertaan yritettiin ennen kuin onnistui. Sitten vain odoteltiin...

Minua ennen oli kaksi muuta, ensimmäinen kun tuotiin toimenpiteestä takaisin, rupesi jännitys taas hiipimään mieleen, eikä oloa yhtään helpottanut kun tämä nuori nainen oli kovin kalpea ja hiukan kipeän oloinen tullessaan takaisin, vaikkakin sanoi, että kaikki meni ihan hyvin. Sitten kun tämä toinen nainen tuotiin takaisin, oli hän vähintäänkin sen näköinen, että oli itkenyt koko toimenpiteen ajan. Voi luoja miten vatsaa kouraisi kun hoitaja ilmoitti, että sitten lähdetään. Kävelin itse toimenpidehuoneeseen, joka oli tosiaan pieni niin kuin sairaanhoitajakin kertoi. Minut ohjattiin pöydälle makaamaan ja minua kylmäsi. Hyi olkoon kun tekikin pahaa, kun ajattelin mitä on edessä. Hoitajat tosin ihmettelivät kun ei minusta ulospäin näkynyt, mutta kun laittoivat tuon verenpaine- ja sykemittarin paikalleen, naurahtivat ja sanoivat nyt uskovansa, että tässä vähän nyt ahdistaa ja pelottaa. Tyhmänä tietty lukenut netistä kaikki mahdolliset kauhutarinat punktioista ja ajattelin, että minun kohdallani se luultavasti on ihan yhtä kamalaa ja pyysin kyllä kaikki mahdolliset lääkkeet mitä voi saada. Huoneessa meitä oli minun lisäksi minua hoitanut ihana sairaanhoitaja, kätilöopiskelija, lääkäriä avustava hoitaja, lääkäri ja vielä labrahoitaja :D Enempää siihen huoneeseen ei sitten kyllä olisikaan mahtunut. Ensin minulle laitettiin joku rentouttava lääke ja sitten ilmeisesti kipulääke. Hetki ja humaus, tuntui kuin olisi saanut kunnon kännit parissa sekunnissa. Sitten lääkäri alkoikin puuduttamaan emättimen pohjaa. Tämä nyt tuntui hiukan, samalta kuin olisi ihoa pistetty tai papakoe otettu eli ei nyt mitenkään ihmeelliseltä. Ei se nyt tietysti kivaa ollut, mutta ei pahakaan. Seuraavaksi näinkin hoitajan kädessä sen pitkän punktioneulan ja lääkäri asetteli sen ultralaitteeseen. Huh ja yök! Sitten pistinkin silmät kiinni ja sillä samalla hetkellä tunnen kun joku ottaa minua kädestä kiinni. Mitään yhtä lohduttavaa en sitten ole varmaan eläissäni ikinä kokenut. Tietoa ei ole, oliko käsi minua hoitavan sairaanhoitajan vai kätilöopiskelijan, mutta joka tapauksessa mitään muuta en olisi voinut toivoa enempää kuin se, että minua tuetaan näinkin "yksinäisessä" tilanteessa. Samassa lääkäri sitten jo pistikin ja alkoi hommiin. Ja koko toimenpide kesti jopa huimat kolme minuuttia! En tiedä johtuiko se lääkkeistä, mutta minuun ei sattunut yhtään ja olin äärettömän yllättynyt siitä miten kivuttomasti se loppujen lopuksi meni, vaikka minulla on vielä "kissing ovaries" eli munasarjat ovat kiinni toisissaan. Tosin, eihän minulta punktoitu kuin 10 follikkelia, mutta silti. Homma oli sillä taputeltu ja sitten minut jo vietiinkin takaisin. Ihan pientä menkkamaista jomotusta tuntui, muttei mitään sen suurempia. Siinä sitten juteltiin sairaanhoitajan kanssa niitä näitä ja hän ohjasikin minut syömään, kun kerta koko aamuna en ollut vielä syönyt. Ja sitten saikin jo lähteä kotiin. Kaikkiaan olin Tyksissä reilu kolme tuntia. Mies odottikin jo parkkihallissa ja menimme suoraan kotiin.

Kokonaisuudessaan tuo punktio oli minun osaltani helppo. Voihan seuraava ollakkin sitten ihan hirveä, mutta nyt ei ainakaan niin paljoa pelota kun tietää miten homma etenee. Seuraavat pari päivää oli pientä menkkamaista jomotusta ja alaselkää särki, mutta senkin siesin hyvin. Kauratyyny oli kova sana ja suosittelen ehdottomasti käyttämään. Lämpö helpottaa niin paljon kipuja :) Tämä todettu jo menkkakipujen aikana.

Seuraavana päivänä sainkin soitella Tyksiin ja kysellä onko yksikään solu hedelmöittynyt. Kypsiä munasoluja saatiin siis neljä kymmenestä, eli aika vähän mutta parempi sekin kun ei mitään. Voi miten minua jännitti taas kun puhelin tuuttasi hoitajalle. Kaksi neljästä oli hedelmöittynyt. Sekään ei ollut paljon mutta meille tarpeeksi. Ja itkuhan siinä tuli kun puhelun lopetin. Oltiin taas askeleen lähempänä raskautta. Ja tiesin, että siellä on kaksi meidän vauvan alkua. Ensimmäiset karhuemofiilikset siis koettu :) Sitten saikin jatkaa jännittämistä, että kuinka niiden kahden käy. Onko niistä jakautumaan vai loppuuko matkamme tähän.

Seuraavana aamuna taas jälleen kerran auton nokka kohti Tyksiä ja join koko matkan kivennäisvettä, että rakko olisi sitten tarpeeksi täynnä siirtoa varten. Päästiin taas tuttuun odotustilaan ja tunnen kuinka rakko on täynnä. Kävin pääni kanssa sellaista taistelua, mutta olo alkoi käydä sietämättömäksi. Rakko paisui paisumistaan ja vielä olisi pitänyt odotella 15min. Onnekseni pääsinkin jo aikasemmin ja helpottava tunne kun ei tarvinnut enää kauaa pidätellä. Lääkäri taas kyselikin vointiani ja ilmoitin että rakko repee! :D Lääkäri ultrasi ja komensikin sitten vessaan tyhjentämään hiukan, oli kuulemma liian täynnä. HUH! Sitten taas tuttuun tuoliin jalat levälleen ja meidän alkioita hakemaan. Rassukat olivatkin sen verran hitaita, että olivat vain 2-soluisia, joten molemmat siirrettiin. Siirto oli suht kivuton, hiukan nipisti kun katetri asetettiin mutta muutoin meni nopeasti. Sitten se olikin siinä. Toivottelivat tsemppejä ja raskautta alkavaksi. Samalla näinkin tämän minua punktiossa hoitaneen hoitajan ja kiitin häntä vielä. Ihanaa kun on tuollaisia ihmisiä vielä olemassa, eivätkä ole täysin työhönsä leipääntyneet :) Hänkin vielä toivotti tsempit ja sitten lähdettiin kotiin. Sen päivän makoilinkin ja otin rauhassa. Munasarjat kun olivat vielä hiukan turvoksissa, niin piti ottaa rauhaksiin niidenkin vuoksi ja piti muistaa nesteyttää itseään. Siirrosta olikin seuraavat kaksi tai kolme päivää menkkamaista jomotusta ja taas alaselkää jomotti. Tueksi sain Lugesteron kapselit.

Nyt siis menossa pp 9. Menkkamaista juilimista on aina välillä ollut ja vihlontaa, mutta veikkaanpa, että tuo Lugesteron aiheuttaa kaikki mahdolliset raskausoireet, joten en niitä ole sen enempää merkille laittanut. Naama kyllä kukkii ja tissit ovat kipeät, mutta nääkin menee lugejen piikkiin.
Olo on tällä hetkellä, no vähän hämmentynyt siitä miten homma menikin näin kivuttomasti mutta samalla on epäusko onnistumiseen. Ei tämä nyt vaan voi mennä näin helpolla. Tyhmästi ehkä jonkun mielestä ajateltu, mutta nämä ovat päällimmäiset fiilikset. Jotenkin on niin monta kertaa pettynyt, että ei voi uskoa tästäkään nyt tulevan mitään. Ja mikä sadistisinta, koen että täytyisi olla enemmän kipuja ja kärsimystä koko homman eteen. Ei mitään vaan voi saada helpolla, en ainakaan minä. Ehkäpä suojelen itseäni negatiiviselta tulokselta, etten sitten mene ihan murusiksi. Tietysti pienen pieni toivonhippu on jossain tuolla mielensopukoissa, mutta en anna sille yhtään valtaa. Parempi olla realisti ja pessimisti, niin sitten ei putoa ihan niin kovaa ja korkealta.

Mutta jos tässä jokin on tuntunut pitkältä, niin tämä kierto :O Kauhulla odotan seuraavia kuukautisia, jos ovat alkaakseen. Varsinkin kun lääkkeiden ansiosta on limakalvo varmaan tuplat siitä mitä normaalisti, niin sen tietää, että kipua ja vuotoa on tiedossa. Mutta niin kauan kun pysyvät poissa, on toivoa?