Onnistunut 2. Ivf-hoito, joka epäonnistui

Otsikossahan se lukee kaikessa karmeudessaan.

Toinen ivf tapahtui siis huhtikuun aikana. Jälleen kerran munasarjojen vaste oli epätasainen, mutta tällä kertaa punktoitiin 17 follikkelia ja vieläpä 14 oli oikeasta operoidusta munasarjasta! Ihme sekin jo sinällään. Soluja tosin oli vain 7 ja niistä kypsiä 3. Ja näistäkin kolmestakin vain YKSI hedelmöittyi. Mutta tämän ainokaisen kohdalla kaikki näytti lupaavalta, oli siirrettäessä kolmipäiväinen ja kahdeksan soluinen kaunis alkio. Sitten jäätiinkin piinailemaan...

Noin viikko ennen testipäivää koin kovia alavatsakipuja. Yltyivät niin koviksi, että piti lähteä päivystykseen. Siellä minut tutkittiin läpikotaisin, eikä mitään akuuttia löytynyt. Verikokeista vain selvisi, että olen raskaana?! En osaa kuvailla millaisia tunteita kävin läpi, mutta jokatapauksessa olin äärimmäisen onnellinen. Samaan aikaan ehkä hämmentynyt, että kävikö tämä sitten näin helposti kuitenkin. Pieni pelko kuitenkin riisti takaraivossa, enkä uskaltanut iloita asiasta täydellä sydämellä.
Testipäivä koitti ja kävin vielä verikokeissa. Plussaa näytti tikku ja hcg-arvo 220. Ivf-hoitaja onnitteli raskaudesta. Hymyilin. Mutta silti se tuntui jotenkin niin epäaidolta. En uskonut asiaa oikein vieläkään ja tein testiä testin perään, viivan vahvistuessa.

Varhaisultra sovittiin, kun viikkoja oli kasassa 7+3. Päivä koitti ja olin suht rauhallinen. Päästiin lääkärin vastaanotolle. Lääkärikin tuntui malttamattomalta ja kohta olinkin tutkittavana. Hetken hiljaisuus ja näin mustan möykyn monitorilla. Seuraavat sanat syöpyivät takaraivoon. "Ei hyvältä näytä". Siinä samassa oli kuin olisin seurannut tilannetta vierestä, en ollut lainkaan läsnä. Mieheni yritti epätoivoisesti kysyä, että eikö mitään mahdollisuuksia ole. Sikiö oli siis viikkoihin nähden aivan liian pieni ja sykekin näkyi epäselvästi (minä en sitä ikinä nähnyt, lääkäri ja mies näkivät) ja oli hidas. Käskettiin varautua pahimpaan. Kontrolli sovittiin viikon päähän.

Sellaista totaalista hajoamista en ole eläissäni kokenut kuin kerran, kun rakas isoäitini kuoli. Pidättelin itkua autolle asti, jossa sitten romahdin. Koko parkkihalli kaikui epätoivoista itkua. Tuska oli sanoinkuvailematon. Kun jotain on toivonut niin kauan, saat yhtäkkiä toivoa ja sen jälkeen se vedetäänkin pois käsistäsi... Itkimme mieheni kanssa kaulakkain, onneksi minulla on edes hänet. Jos tämän kaiken surun ja harmauden keskellä jotain positiivista pitää löytää, niin meidän raudanluja suhteemme. Se päivä meni surressa. Ja koko seuraava viikko.. Vasta silloin tilanne alkoi hahmottua ja ymmärsin tilanteen. Että minä en sille nyt kertakaikkiaan voi mitään.

Sitten olikin jo kontrolliultran aika. Tiesin jo, mitä tuleman pitää. Ei sikiökaikua eikä muutosta tilassa. Lääkäri alkoi jo epäilemään tuulimunan mahdollisuutta. Mutta myös hyvin varhainen sikiön kuolema mahdollinen. Oli tällä kertaa eri lääkäri ja onneksi. Hän osasi selittää tilanteen ja lopuksi vain totesi, että luonto hoitaa pois epäterveet yksilöt. Sain tyhjennyslääkkeet kotiin ja toimenpiteen suoritin eilen.

Sain kotiin cytotec-nimistä lääkettä 6 kpl, joista eilen aamulla laitoin 4kpl kohdunsuulle. Odottelin, että vuoto alkaisi, mutta meni kolme tuntia ja laitoin loput kaksi tablettia vielä lisää. Taas odottelin ja odottelin. Kipulääkecocktailin olin jo ottanut ennen ensimmäisiä tabletteja, niinkuin määrättiin. Vasta kuuden tunnin päästä ensimmäisten laitosta alkoi kivut ja tunsin, että nyt tulee jotain ja menin vessaan. Sinne valahti jotain kiinteämpää ja vertakin tuli. Tästä alkoi neljän tunnin vuoto, joka tuli aina lorahtaen pönttöön, hyytymiä ja verta. Siinä valui yksi elämän alku kirjaimellisesti viemäristä alas. Olo oli siedettävä, kivut lääkkeillä hallinnassa. Yötä kohden vuoto tyrehtyi enkä tänään ole enää vuotanut juuri mitään. Jälkivuotoa odotellessa...

Täytyy kyllä sanoa, että kaikkea sitä elämässään kokee ja nyt tämäkin sitten on koko karmeudessaan koettu. Vielä en jatkosta tiedä, joutuuko jopa kaavintaan asti, jos kaikki ei tullutkaan pois. Suuresti toivon, että olisi tullut.

Nyt on saavutettu se piste, että en edes halua ajatella tulevaa uutta raskautta, koska ajatuksenakin se PELOTTAA ja AHDISTAA. Tässä on nyt muutaman vuoden ajan käyty sellaista tunnemyrskyä, että nyt haluan tauon ja pitkän sellaisen. Ehkä jos ensi vuonna kokeilemme kolmannen ja viimeisen kerran. Tähän rupeaa jo väsymään ja koko elämä pyörii vain lapsettomuuden ympärillä. Elämässä ei ole muutakuin hoidot ja odottamista miten käy. Ehkä täytyy vain pikkuhiljaa ruveta työstämään sitä ajatusta, että ehkä me emme lapsia saa. Sitten täytyy vaan ajatella uutta suuntaa sille, että me pysymme kaksihenkisenä perheenä ja päämääränämme on joku muu kuin omat lapset.

Koko tämän kirjoituksen ajan olen itkenyt vuolaasti, koko asia on niin tuore ja arka. Kaikki te, jotka olette joutuneet käymään tämän läpi, olette mielessäni. Meitä ei ole paljoa, mutta sekin vähän on aivan liikaa. Kenenkään ei tällaista kuuluisi käydä läpi, mutta vain ne jotka tämän ovat käyneet läpi, ymmärtävät toisiaan kaikkein parhaiten. Vertaistuki on se kaikkein tärkein. Itse olen löytänyt nyt yhden ihmisen, jonka kanssa elämäntilanne on melko samanlainen. Enkä voisi olla enempää kiitollinen, sillä tiedän nyt, että minulla on ainakin yksi ihminen lähellä, joka tietää tämän ja tunteet mitä tässä käy läpi.

Pitäkää toisistanne huolta ja nauttikaa kesästä! Minä hiljeneminen taas hetkeksi blogin osalta ja keskityn elämääni ja mieheeni. Nyt eletään tämä kesä ilman hoitoja ja hormoneja. Hoidan itseäni ja parisuhdettani ja palaan kun elämä taas näyttää siltä.

Uusi vuosi ja kaikki alkaa taas alusta

Täällä taas takaisin!

Joulu oli, tuli ja meni. Loppuvuosi menee yleensä itellään melkolailla yhdessä hujauksessa, ikuisena jouluihmisenä odotan ja touhuan joulua ja kun vuosi vaihtuu, iskee aina jokavuotinen masennus. Tai no, masennus ja masennus, mutta jotenkin tämä harmaus ja pimeys alkaa ottamaan niin paljon päähän ja valottomuus ahdistaa. Vaikkakin koko ajan valostuu ja aurinkokin nousee koko ajan korkeammalle päivisin. Sitä ihanaa kevätaurinkoa odotellessa <3

Mitä tänne kuuluu?
No, eipä oikeastaan mitään. Seuraava hoitokin siirtyi, ylläripylläri, HUHTIKUULLE. Ajattelin, että hyvä, saanpahan lisäaikaa paikata itseäni ja valmistautua hoitoon henkisesti. Visanne on sopinut alkusivuvaikutusten jälkeen minulle hyvin. Suunnittelukäynnilläkin lääkäri totesi endometrioositilanteen rauhalliseksi ja totesi Visannen olevan todennäköisesti tulevaa hoitoa varten eduksi. On hyvä tietää, että on olemassa lääke, joka sopii minulle ja pitää endon kurissa. Kuukautisia minulla ei tällä hetkellä ole, melko luksusta. Joka kuukausi toistuvaa kipulääkerumbaa ei siis ole tarvinnut nyt käydä sitten marraskuun jälkeen. Muutenkin endoon kuuluvat kivut kuukautisten ulkopuolella on pysynyt suht hyvin poissa. Ainut haittapuoli lääkkeellä on tämä monotooninen mieliala ja haluttomuus makkarin puolella. Nämä eivät kuitenkaan ole ongelma, koska esiintyvät aina silloin tällöin.

Käyn tällä hetkellä psykologilla, joka on erikoistunut lapsettomuuspotilaisiin. On hienoa, että tälläisen palvelun saa julkisella puolella ilmaiseksi. Kyllähän tätä rahanmenoa riittää jo hoidoissa, saatikka että siihen lisättäisiin vielä psykologimaksut. Käyn Tyksissä Aija Hautaviidalla, hirmuisen mukava psykologi ja asiantunteva. Tähän mennessä käyntejä on ehtinyt kertymään kolme kertaa, joista viimeisin oli tänään. Ensimmäinen kerta oli omasta mielestä hyvin sekava, tuntui kuin olisin "oksentanut" kaikki tunteet ja siinä itkuhysterian keskellä ei meinannut tulla puhumisesta yhtään mitään. Psykologi sanoikin tänään, että ensimmäisellä kerralla oli huomattavissa tuska ja sen purkautuminen. Voin kyllä itsekkin yhtyä tähän. Sellainen tunne tuossa rintakehän ja kurkun kohdalla, kurkkua kuristaa ja tekisi mieli huutaa ja itkeä yhtä aikaa. Olo oli tuon purkautumisen jälkeen tosi avonainen ja haavottuvainen, olinhan juuri avannut itseni täysin tuntemattomalle ihmiselle, mutta samaan aikaan koin helpotuksen ja ehkä jonkilaisen puhdistumisen. Sain sanoa ihan juuri niin kuin miltä tuntui, eikä tarvinnut suojella ketään tai mitään. Toisella kerralla olo oli jotenkin parempi, mutta tämänpäiväinen käynti oli juuri niin paikallaan. Ahdistus ja masennus on ollut viimeisen kahden viikon aikalailla läsnä päivittäin. Kaikki sai alkunsa kun kävin katsomassa rakkaan ystävän reilu kuukauden ikäistä tyttöä. Heilläkin taustalla jonkun sortin lapsettomuutta, mutta tyttö sai kun saikin alkunsa vuosi sitten pitkän yrittämisen jälkeen. Olen iloinen ja onnellinen heidän terveestä pikkutytöstä. Heillä vierailu ei niinkään ollut vaikea ja oli ihana nähdä hyvää ystävää pitkästä aikaa. Mutta kun pääsin kotiin, jonkin vain räsähti rikki ja koin kaiken leviävän käsiini. Ja tätä olinkin pelännyt. Näin perheen, jossa vanhemmat hehkuivat onnesta pieni lapsi sylissään. Olisimmeko me koskaan vastaavassa tilanteessa... Vai jäisikö meidän syli tyhjäksi? Saatikka että kuulen näitä raskausuutisia nyt joka puolelta, Facebook on pahin paikka. Jokainen kuva tai kirjoitus raskaudesta on kuin isku vasten kasvoja. Joka kerta kysyn, miksi en minä? Näitä tunteita, joita nyt yritän teille kuvailla, on hirveän vaikea pukea sanoiksi...

Mutta jokainen lapsettomuutta kokenut tietää tasan tarkkaan mistä puhun.

Olen katkera, olen surullinen, olen vihainen, olen onneton ja pelokas. Ja näistä koen hirveän huonoa omaatuntoa. Enhän minä saisi näin tuntea, jos toiset onnistuvat ja me emme. Psykologin mukaan kuitenkin täysin normaaleja tuntemuksia ja oikeutettuja. Samaan aikaan kuitenkin työstän sitä ajatusta, että emme ehkä koskaan saa lasta. Koitan kovettaa itseäni, että kestäisin nämä tunteet ja pystyisin luopumaan toiveesta, johon kuuluu meidän yhteinen oma lapsi. Tiedän, että vielä on aikaista ajatella sellaista, mutta siihenkin on vain valmistauduttava. Ikään kuin viettäisin pitkiä hautajaisia. Vaikka tällä hetkellä minun pitäisi olla innoissani tulevasta hoidosta? Jos tämä hoito menisikin paremmin ja siitä saisi pieni vauva alkunsa. Eiei, tuntuu niin kaukaiselta ajatukselta.

Tämä matka on kestänyt kohta jo kolme vuotta. Kolme vuotta sitten ajattelin, että viimeistään tänä vuonna meillä olisi pakko olla jo lapsi. Vaan ei ole. Kaikkina näiden kolmen vuoden aikana olen tuntenut miten minulta riistetään naiseus, olen lääkäreiden koe-eläin, olen sairas. Mietinkin, miltä tuntuisi olla terve ja lapsi olisikin tullut täysin luonnollisesti? En osaa kuvitella. Toisaalta vaikka tämä on ollut todella raskas polku kulkea kaikkine risteyksineen ja rasitteineen, olen omasta mielestäni kasvanut ihmisenä. Koitan pitää tästä voimavarasta kiinni, että olen jaksanut raivata tieni tähän asti, niin jaksan sen raivata loppuun. Olen joskus kuullut sanottavan, että kaikella on aikansa. Asioilla on tapana järjestyä. Kaikella on tarkoituksensa. Näihin mantroihin olen koittanut tuudittautua.

Ehkä mekin vielä?