Tunteiden vuoristorata

Tässä toissa päivänä jo sen totesinkin: Miksi ihmisen mielellä ei ole sellaista on/off -nappia?

Olisi niin kovin helppoa laittaa off-nappulalle useinkin, kun tuntuu että pään sisällä joku huutaa ja vatvoo asioita kierittäen niitä itsesäälissä ja paisuttaen ne ylisuuriksi möröiksi. Huomaan kulkevani tällä hetkellä jonkin sorttista vuoristorataa, toisinaan voiden hyvin ja toisinaan käydään syvällä pohjassa. Aamulla kun taas herään, tuntuu edellispäivän olotilat ihan mitättömiltä, kunnes päivä taas kuluu ja tullaan iltaa kohden... Kaikki alkaa alusta. Samat ajatukset ja ahdistukset. Eivät nämä toki ole jokapäiväisiä, mutta diagnoosin ja kaiken muun sotkun jälkeen tuntuvat olevan aina enemmän ja enemmän isompi osa elämääni.

Eilen kävimme porukalla vierailemassa Helsingin Korkeasaaressa. Täysin väärä paikka minulle tässä henkisessä tilassa. Ensin ei niinkään tuntunut pahalta ja oli mukavaa päästä pitkästä aikaa katsomaan miltä siellä paikat näytti tämän ikäisenä. Mutta pikku hiljaa kun vastaan käveli odottavia äitejä kauniine pyöreine vatsoineen, oli se kuin isku vasten kasvoja. Muutama nyt vielä olisi mennyt, mutta kun niitä rupesi tulemaan vastaan jo useampia, niin joutusin kohtaamaan hyvinkin raskaita tunteita ja ajatuksia aivan väärässä paikassa. Perheiden, pienten lasten keskellä. Tunteet menivät kuin aallot, välillä oli helpompi ja sitten taas paheni. Mielessä pyöri kysymyksiä "miksi heillä on lapsia ja miksi minulla ei? mitä olen elämässäni tehnyt niin väärää, että joudun elämään epätietoisuudessa siitä, että kykenenkö ikinä saamaan lapsia? MIKSI?"

Reissussa oli mukana äitini ja siskoni lapsineen. Koitin heidän vuoksi pitää ajatukset kurissa, mutta jossain kohtaa olo kävi niin tukalaksi, että mainitsin äidille asiasta. Mutta kun ei näitä tunteita ymmärrä muuta kuin sellaiset ihmiset, jotka joutuvat käymään saman läpi. Muistan katsoneeni televisiosta joskus sellaista sarjaa kuin Erilaiset äidit. Muistan jakson, jossa oli lapsettomuudesta kärsinyt pariskunta, mutta hoitojen avulla kuitenkin onnellisesti raskaana. Kuitenkaan tämä tuleva äiti ei pystynyt iloitsemaan raskaudesta sataprosenttisesti. Tuolloin ihmettelin ja kyseenalaistin tämän äidin tunteet. Miten ei voinut olla onnesta sykkyrällä, kun kuitenkin odotti heidän yhteistä biologista lastaan? Että eihän tuollainen ajattelutapa voi olla mitenkään oikeudenmukaista. Mutta tässäpä sitä ollaan, osittain ymmärrän hyvinkin hänen raskautta varjostamaa surua.

Kun sinulle sanotaan, että spontaaniraskaus ei välttämättä olekkaan niin yksiselitteinen juttu ja saatetaan joutua turvautumaan hoitoihin (mm. minun kohdallani tämä laparoskopia ja sen jälkeen mahdollinen ivf-hoito), sitä mielessään hautaa ajatukset "helposta lapsen saamisesta", jota on alunperin pitänyt itsestään selvyytenä. Tuntuu kuin oma keho pettäisi sinut. Vaikka minunkaan tapauksessa ei vielä ole kielletty mitään ja ihmeitä tapahtuu, silti nämä negatiiviset ajatukset ottavat yliotteen. Pelko ja ahdistus siitä, ettet koskaan pääse kokemaan raskautta, synnytystä ja omaa lasta, ovat niin sanoinkuvailemattoman voimakkaita ja surullisia tunteita. Ja samalla pelko parisuhteen kestämisestä kasvaa. Jos en voikaan tarjota miehelleni mahdollisuutta omaan biologiseen lapseen minun kanssani, jättääkö hän minut vai pysyykö hän rinnallani? Vaikka hän nyt niin sanoo, että se ei suhdettamme riko, mutta mitä jos kuitenkin niin käy? Elämässäni on niin monta läheistä ihmistä pettänyt luottamukseni ja jättänyt minut yksin, silloin kun olen heitä juuri eniten tarvinnut. Mieheni toki on aina tähän asti pysynyt vierelläni ja ollut läsnä silloin kun häntä olen eniten tarvinnut. Mutta nyt kun en välttämättä pysty tarjoamaan hänelle sitä, josta hän on aina puhunut, aina halunnut ja pitänyt myöskin itsestään selvyytenä, niin minun kanssani se ei nyt olekkaan enää niin selvää...

Leikkaus lähestyy ja sitä myöten tunteet voimistuvat. Olen jo tuhannesti käynyt läpi leikkauksen jälkeisen tilanteen, mitä lääkäri minulle kertoo. Ja kaikki ne ovat olleet negatiivisia... Olo käy päivä päivältä ennen leikkausta voimattomammaksi. Tiedän, että itseppähän tätä halusin, mutta jollain tavalla asiat nyt konkretisoituvat ja se pelottaa. Mitä tuleman pitää. Pitäisi oppia elämään hetkessä, tässä ja nyt. Tulevaisuutta murehtimalla ja menneisyyttä suremalla pilaa tämän hetken. Mutta miten oppia elämään hetkessä ja hengittämään syvään ja rauhoittamaan itsensä? Jotta oikeasti voisi iloita niistä asioista ja ihmisistä, joita ympärilläni on eikä antaa kaiken valua ohitse murehtien sellaista asiaa, jolle en itse mahda mitään...