Hyvillä mielin

Tasan viikko leikkaukseen. Jännitys ei ole vielä ihan huipussaan, mutta keho rupeaa huomauttelemaan tulevasta. Olen aina kärsinyt jännitysvatsasta ja nyt se sitten oireilee taas. Oloa kuitenkin helpotti tänään soitto Tyksistä. Sairaanhoitaja oli hirmu mukavan oloinen ja sai kyllä jännityksen hiukan rauhoittumaan. Tämän päiväisen infon mukaan leikkaus tapahtuisi klo 10, mutta muutoksia vielä voi tulla, että aikaistuu. Toisaalta kiva kun on jo aamulla, niin todennäköisyys päästä kotiin saman päivän aikana on hiukan suurempi. Tietysti riippuu paljolti omasta voinnista, mutta jos kuulemma pystyn liikkumaan, syömään ja käymään vessassa, pääsen kotiin sillä ehdolla, että kotona on minua joku valvomassa. Onneksi miehellä on loma samaan aikaan, niin hän pääsee minut hakemaan ja valvomaan sitten vointiani. Ja kyllähän se niin on, että mieluummin kotiin tulen heti kun vaan pääsen. Oma koti on aina oma koti :)

Lupasin laittaa niitä ultrakuvia kystasta ja tänään sain vihdoin aikaiseksi otettua kuvat.

Tämä ultrakuva otettu 5.12.2013 ja tuolloin kystalla oli kokoa 4,89cm x 4,87cm

Tämä ultrakuva on otettu 4.3.2014 ja tässä kuvassa kystan mitat ovat 5,75cm x 4.69cm

Tässä toinen kuva samasta käyntikerrasta kuin yllä oleva ja mitat tästä kuvakulmasta ovat 5,96cm x 5,02cm









Kuvissa on siis kolmen kuukauden ero, joten pientä kasvua on havaittavissa. Nyt odotankin, että kuinka paljon kysta on mahtanut kasvaa vai onko se kasvanut ollenkaan. Alimmaisesta kuvasta näkee myös oikean munasarjan, joten kysta ei näyttäisi olevan kasvanut munasarjan ympärille vaan se ns. roikkuu siitä. Lääkärien mukaan munasarja on myös toiminnassa, mutta kystan vuoksi "laiskistunut" ja pitäisi leikkauksen jälkeen "virkistyä". Toivon suuresti, että leikkauksessa munasarjaa säästyisi mahdollisimman paljon.

Tämä viikko meneekin hyvin tiukasti töiden parissa, joten tuskinpa ehtii paljoa leikkausta miettimään. Seuraavaksi tulenkin sitten kertomaan miten leikkaus meni ja mitä odottaa tulevaisuudelta.

Tunteiden vuoristorata

Tässä toissa päivänä jo sen totesinkin: Miksi ihmisen mielellä ei ole sellaista on/off -nappia?

Olisi niin kovin helppoa laittaa off-nappulalle useinkin, kun tuntuu että pään sisällä joku huutaa ja vatvoo asioita kierittäen niitä itsesäälissä ja paisuttaen ne ylisuuriksi möröiksi. Huomaan kulkevani tällä hetkellä jonkin sorttista vuoristorataa, toisinaan voiden hyvin ja toisinaan käydään syvällä pohjassa. Aamulla kun taas herään, tuntuu edellispäivän olotilat ihan mitättömiltä, kunnes päivä taas kuluu ja tullaan iltaa kohden... Kaikki alkaa alusta. Samat ajatukset ja ahdistukset. Eivät nämä toki ole jokapäiväisiä, mutta diagnoosin ja kaiken muun sotkun jälkeen tuntuvat olevan aina enemmän ja enemmän isompi osa elämääni.

Eilen kävimme porukalla vierailemassa Helsingin Korkeasaaressa. Täysin väärä paikka minulle tässä henkisessä tilassa. Ensin ei niinkään tuntunut pahalta ja oli mukavaa päästä pitkästä aikaa katsomaan miltä siellä paikat näytti tämän ikäisenä. Mutta pikku hiljaa kun vastaan käveli odottavia äitejä kauniine pyöreine vatsoineen, oli se kuin isku vasten kasvoja. Muutama nyt vielä olisi mennyt, mutta kun niitä rupesi tulemaan vastaan jo useampia, niin joutusin kohtaamaan hyvinkin raskaita tunteita ja ajatuksia aivan väärässä paikassa. Perheiden, pienten lasten keskellä. Tunteet menivät kuin aallot, välillä oli helpompi ja sitten taas paheni. Mielessä pyöri kysymyksiä "miksi heillä on lapsia ja miksi minulla ei? mitä olen elämässäni tehnyt niin väärää, että joudun elämään epätietoisuudessa siitä, että kykenenkö ikinä saamaan lapsia? MIKSI?"

Reissussa oli mukana äitini ja siskoni lapsineen. Koitin heidän vuoksi pitää ajatukset kurissa, mutta jossain kohtaa olo kävi niin tukalaksi, että mainitsin äidille asiasta. Mutta kun ei näitä tunteita ymmärrä muuta kuin sellaiset ihmiset, jotka joutuvat käymään saman läpi. Muistan katsoneeni televisiosta joskus sellaista sarjaa kuin Erilaiset äidit. Muistan jakson, jossa oli lapsettomuudesta kärsinyt pariskunta, mutta hoitojen avulla kuitenkin onnellisesti raskaana. Kuitenkaan tämä tuleva äiti ei pystynyt iloitsemaan raskaudesta sataprosenttisesti. Tuolloin ihmettelin ja kyseenalaistin tämän äidin tunteet. Miten ei voinut olla onnesta sykkyrällä, kun kuitenkin odotti heidän yhteistä biologista lastaan? Että eihän tuollainen ajattelutapa voi olla mitenkään oikeudenmukaista. Mutta tässäpä sitä ollaan, osittain ymmärrän hyvinkin hänen raskautta varjostamaa surua.

Kun sinulle sanotaan, että spontaaniraskaus ei välttämättä olekkaan niin yksiselitteinen juttu ja saatetaan joutua turvautumaan hoitoihin (mm. minun kohdallani tämä laparoskopia ja sen jälkeen mahdollinen ivf-hoito), sitä mielessään hautaa ajatukset "helposta lapsen saamisesta", jota on alunperin pitänyt itsestään selvyytenä. Tuntuu kuin oma keho pettäisi sinut. Vaikka minunkaan tapauksessa ei vielä ole kielletty mitään ja ihmeitä tapahtuu, silti nämä negatiiviset ajatukset ottavat yliotteen. Pelko ja ahdistus siitä, ettet koskaan pääse kokemaan raskautta, synnytystä ja omaa lasta, ovat niin sanoinkuvailemattoman voimakkaita ja surullisia tunteita. Ja samalla pelko parisuhteen kestämisestä kasvaa. Jos en voikaan tarjota miehelleni mahdollisuutta omaan biologiseen lapseen minun kanssani, jättääkö hän minut vai pysyykö hän rinnallani? Vaikka hän nyt niin sanoo, että se ei suhdettamme riko, mutta mitä jos kuitenkin niin käy? Elämässäni on niin monta läheistä ihmistä pettänyt luottamukseni ja jättänyt minut yksin, silloin kun olen heitä juuri eniten tarvinnut. Mieheni toki on aina tähän asti pysynyt vierelläni ja ollut läsnä silloin kun häntä olen eniten tarvinnut. Mutta nyt kun en välttämättä pysty tarjoamaan hänelle sitä, josta hän on aina puhunut, aina halunnut ja pitänyt myöskin itsestään selvyytenä, niin minun kanssani se ei nyt olekkaan enää niin selvää...

Leikkaus lähestyy ja sitä myöten tunteet voimistuvat. Olen jo tuhannesti käynyt läpi leikkauksen jälkeisen tilanteen, mitä lääkäri minulle kertoo. Ja kaikki ne ovat olleet negatiivisia... Olo käy päivä päivältä ennen leikkausta voimattomammaksi. Tiedän, että itseppähän tätä halusin, mutta jollain tavalla asiat nyt konkretisoituvat ja se pelottaa. Mitä tuleman pitää. Pitäisi oppia elämään hetkessä, tässä ja nyt. Tulevaisuutta murehtimalla ja menneisyyttä suremalla pilaa tämän hetken. Mutta miten oppia elämään hetkessä ja hengittämään syvään ja rauhoittamaan itsensä? Jotta oikeasti voisi iloita niistä asioista ja ihmisistä, joita ympärilläni on eikä antaa kaiken valua ohitse murehtien sellaista asiaa, jolle en itse mahda mitään...

Esittäytymistä

Täältä blogin takaa huutelee 26-vuotias nainen, joka miehensä kanssa on haaveillut omasta lapsesta vuoden verran. Asia ei kuitenkaan ollut ihan itsestäänselvyys, vaan viime joulukuussa minulla löytyi tavallisessa gynekologitarkastuksella endometriooma oikeasta munasarjasta (puhekielellä tunnetaan nimellä suklaakysta). Tämä siis tarkoittanee sitä, että sairastan endometrioosia ja se alentaa hedelmällisyyttäni ja saattaa pahimmassa tapauksessa tarkoittaa sitä, etten koskaan tule saamaan lapsia.

Ajattelin, että tämä blogi voisi olla eräänlainen tapa käsitellä tätä asiaa ja käydä läpi kaikkia niitä tuntemuksia, joita se on jo mukanaan tuonut ja tuo varmasti vastaisuudessakin. Asia on kuitenkin sen verran raskas, että siitä ei halua, eikä jaksa ääneen puhua. Kuitenkin näin anonyymina kirjoittaen se ei tunnu niin aralta ja särkyvältä...

Endometrioosi itsessään ei ollut mikään valtava yllätys minulle, mutta kyllä se kirjaimellisesti silti järkytti. Suvussani on endoa, joten todennäköisyys sairastua siihen on ollut olemassa. Sanotaanko näin, että olen sen sisimmissäni ehkä osittain tiennytkin, mutta kukaan lääkäri ei ole ikinä edes maininnut minulle sen mahdollisuudesta. Olen nuoresta asti kärsinyt pahoista kuukautiskivuista ja käsiin on lyöty vain kipulääkeresepti samalla todeten "ota näitä niin helpottaa" sekä "kovat kuukautiskivut ovat ihan normaali juttu". Niimpä niin... Endometrioosi on kuitenkin sen verta yleinen sairaus, että minun mielestäni siitä pitäisi ehdottomasti kertoa tytöille samalla kun kerrotaan muutenkin tulevasta murrosiästä ja kuukautisista, jotka se tuo mukanaan. Ei ikinä saisi laiminlyödä tälläisen sairauden merkitystä, joka saattaa pahimmassa tapauksessa lamauttaa ihmisen täysin niin fyysisesti kuin henkisestikkin. Tästä asiasta voisin saarnata pidemmänkin kirjoituksen, mutta jätettäköön se myöhemmäksi...

Mitään katastrofaalista ei vielä kuitenkaan ole tapahtunut, eivätkä lääkäritkään ole kieltäneet spontaanin raskauden mahdollisuutta. Tutkimuksissa kuitenkin selvisi tämä minun hedelmällisyyttäni laskeva tekijä, kuin myös miehen spermassa olevat vasta-aineet. Näille vasta-aineille ei kuitenkaan annettu muuta selitystä kuin "vasta-aineiden merkitys avoin". Eli meissä molemmissa on "vikaa", joka saattaa olla esteenä spontaanille raskaudelle, sille ns. luomuraskaudelle.

Endometriooma, joka minulta löydettiin oikeasta munasarjasta, on viimeisen ultraäänitutkimuksen mukaan halkaisijaltaan 6cm (tästä siis aikaa nyt noin neljä kuukautta). Ensimmäinen lääkäri, joka löydöksen teki, laittoi minulle lähetteen Tyksiin. Käynti ei todellakaan ollut mitenkään positiivinen... Se, että hän ns. "sylkäisee" sen suurempia ajattelematta "Jaahas, sullahan on endometrioosi. Täällä on tämmönen 5cm halkasijaltaan oleva suklaakysta, kato vaikka"... Enhän minä saanut suustani mitään ulos, koska järkytys oli ihan kohtalainen. Tämä endometriooma ei ollut mitenkään vaivannut minua, joten se sattumalöydöksenä oli todellakin täysi yllätys ja että vielä tuon kokoinen?! Vastaa kuitenkin jo kananmunan kokoa tai jopa hiukan isompaa? Päässä kohisi ja ensimmäisenä mietin, että oliko se sitten tässä? Tässäkö menivät kaikki toiveet lapsesta? Millainen tulevaisuus minulla on, kivulias vai erittäin kivulias? Se kysymysten tulva sekoitti pään niin täydellisesti, etten osannut kysyä lääkäriltä mitään vaan pidättelin itkua. Lääkäri oli loppupeleissä niin töykeä, että en edes häneltä halunnut kysyä mitään enempää vaan mahdollisimman nopeasti pois siitä huoneesta. Itkemiseksihän se meni, heti kun pääsin porraskäytävään... Serkullani on todella pahanlaatuinen endo ja radikaalileikkaus on vienyt häneltä mahdollisuuden omiin lapsiin ja sen lisäksi hän on kärsinyt todella kovista kivuista. Tämä pyöri siis mielessä, että meneekö se itselläänkin niin pahaksi kuin hänellä... Pitäisi toki aina muistaa, että jokainen ihminen on omanlaisensa tapaus ja tuskin maailmassa on yhtäkään identtistä endolaista olemassa, niin kuin missään muussakaan sairaudessa. Loppupeleissä olen nyt kuitenkin käynyt kaiken kaikkiaan neljällä eri lääkärillä kuulemassa mielipiteitä, miten tulisi edetä. Tyksin reissu oli yhtä tyhjän kanssa, koska sieltä oltaisiin heti laitettu meidät ivf-hoitoihin. Itse en kuitenkaan ole vielä valmis lähtemään siihen hormonipumppaukseen ja lypsettäväksi olemiseen. Haluan ensin hoitaa sairauteni siihen kuntoon, että voin edes ajatella mahdollista raskautta. Ihmettelin kyllä suuresti, miten niin helposti oltaisiinkaan voitu päästä ko. hoitoihin? Olen aina olettanut, että se tie tulee olemaan pitkä ja raskas. Vaikka sitähän se onkin, mutta että näin nopeasti... Tutkittuani endometrioosista ja endometrioomista halusin vielä ihan oikeasti asiaan perehtyneeltä lääkäriltä mielipiteen. Serkkuni kautta sain tiedon sellaisesta lääkäristä kuin Pia Suvitie, tekee töitä Tyksissä endopolilla ja myös ottaa vastaan yksityisellä puolella satunnaisesti. Luojalle kiitos, pääsin hänen vastaanotolle hyvin nopeasti ja en ole ikinä ollut niin hyvällä lääkärillä! Pyysin häntä puhumaan selvällä suomen kielellä (ei lääkärikieltä), että missä mennään ja mikä on hänen mielipiteensä jatkotoimenpiteistä. Tutkimuksen jälkeen sain sielunrauhan, kun hän kertoi laittavansa minut leikkausjonoon.

Leikkauspäiväkin on jo melko lähellä, keskiviikkona 30.7 menen laparoskopiaan eli vatsaontelontähystykseen, jossa poistetaan tuo endometriooma ja samalla tarkistetaan muut paikat. Pian tutkimuksessa löytyi myös peräsuolen syväpesäke, mutta niin kauan kun se ei minua häiritse, siihen ei kosketa. Senkin olemassa olon olen tiennyt, mutta vasta nyt selvisi mikä se kipu on oikeasti ollut. Itse leikkaus jännittää, pelottaa ja ahdistaa. Eniten pelkään heräämistä ja niitä uutisia, joita lääkäri minulle kertoo leikkauksen jälkeen. Olen tähän mennessä läpikäynyt jo kaikki mahdolliset uutiset ja huomaan, miten se henkisesti rupeaa ottamaan yliotteen. Väsymys, pelko ja ahdistus ovat pikkuhiljaa ottaneet parempaa otetta minusta ja huomaan miten voimattomaksi käyn tuon leikkauspäivän lähestyessä. Vielä alkuvuodesta olin puhtia täynnä, kun sain tuon leikkauspäätöksen, mutta niin se kelkka vaan on vaihtamassa suuntaansa kaiken sen positiivisuuden jälkeen. Liikaa lukee täältä internetin ihmeellisestä maailmasta erilaisia kokemuksia ja tapauksia, joista antaa niiden negatiivisten eniten vaikuttaa omaan mielialaan. Pitäisi vaan ymmärtää pysyä poissa täältä ja unohtaa koko asia... Se vaan on helpommin sanottu kuin tehty.

Nyt täytyy mennä, jotta jaksaa taas raataa yhden työpäivän ja sen jälkeen murehtia tulevaa. Seuraavassa kirjoituksessa voisin lisätä endometrioomasta kuvia, kun niitäkin on jo kertynyt läjäpäin.