Joulu oli, tuli ja meni. Loppuvuosi menee yleensä itellään melkolailla yhdessä hujauksessa, ikuisena jouluihmisenä odotan ja touhuan joulua ja kun vuosi vaihtuu, iskee aina jokavuotinen masennus. Tai no, masennus ja masennus, mutta jotenkin tämä harmaus ja pimeys alkaa ottamaan niin paljon päähän ja valottomuus ahdistaa. Vaikkakin koko ajan valostuu ja aurinkokin nousee koko ajan korkeammalle päivisin. Sitä ihanaa kevätaurinkoa odotellessa <3
Mitä tänne kuuluu?
No, eipä oikeastaan mitään. Seuraava hoitokin siirtyi, ylläripylläri, HUHTIKUULLE. Ajattelin, että hyvä, saanpahan lisäaikaa paikata itseäni ja valmistautua hoitoon henkisesti. Visanne on sopinut alkusivuvaikutusten jälkeen minulle hyvin. Suunnittelukäynnilläkin lääkäri totesi endometrioositilanteen rauhalliseksi ja totesi Visannen olevan todennäköisesti tulevaa hoitoa varten eduksi. On hyvä tietää, että on olemassa lääke, joka sopii minulle ja pitää endon kurissa. Kuukautisia minulla ei tällä hetkellä ole, melko luksusta. Joka kuukausi toistuvaa kipulääkerumbaa ei siis ole tarvinnut nyt käydä sitten marraskuun jälkeen. Muutenkin endoon kuuluvat kivut kuukautisten ulkopuolella on pysynyt suht hyvin poissa. Ainut haittapuoli lääkkeellä on tämä monotooninen mieliala ja haluttomuus makkarin puolella. Nämä eivät kuitenkaan ole ongelma, koska esiintyvät aina silloin tällöin.
Käyn tällä hetkellä psykologilla, joka on erikoistunut lapsettomuuspotilaisiin. On hienoa, että tälläisen palvelun saa julkisella puolella ilmaiseksi. Kyllähän tätä rahanmenoa riittää jo hoidoissa, saatikka että siihen lisättäisiin vielä psykologimaksut. Käyn Tyksissä Aija Hautaviidalla, hirmuisen mukava psykologi ja asiantunteva. Tähän mennessä käyntejä on ehtinyt kertymään kolme kertaa, joista viimeisin oli tänään. Ensimmäinen kerta oli omasta mielestä hyvin sekava, tuntui kuin olisin "oksentanut" kaikki tunteet ja siinä itkuhysterian keskellä ei meinannut tulla puhumisesta yhtään mitään. Psykologi sanoikin tänään, että ensimmäisellä kerralla oli huomattavissa tuska ja sen purkautuminen. Voin kyllä itsekkin yhtyä tähän. Sellainen tunne tuossa rintakehän ja kurkun kohdalla, kurkkua kuristaa ja tekisi mieli huutaa ja itkeä yhtä aikaa. Olo oli tuon purkautumisen jälkeen tosi avonainen ja haavottuvainen, olinhan juuri avannut itseni täysin tuntemattomalle ihmiselle, mutta samaan aikaan koin helpotuksen ja ehkä jonkilaisen puhdistumisen. Sain sanoa ihan juuri niin kuin miltä tuntui, eikä tarvinnut suojella ketään tai mitään. Toisella kerralla olo oli jotenkin parempi, mutta tämänpäiväinen käynti oli juuri niin paikallaan. Ahdistus ja masennus on ollut viimeisen kahden viikon aikalailla läsnä päivittäin. Kaikki sai alkunsa kun kävin katsomassa rakkaan ystävän reilu kuukauden ikäistä tyttöä. Heilläkin taustalla jonkun sortin lapsettomuutta, mutta tyttö sai kun saikin alkunsa vuosi sitten pitkän yrittämisen jälkeen. Olen iloinen ja onnellinen heidän terveestä pikkutytöstä. Heillä vierailu ei niinkään ollut vaikea ja oli ihana nähdä hyvää ystävää pitkästä aikaa. Mutta kun pääsin kotiin, jonkin vain räsähti rikki ja koin kaiken leviävän käsiini. Ja tätä olinkin pelännyt. Näin perheen, jossa vanhemmat hehkuivat onnesta pieni lapsi sylissään. Olisimmeko me koskaan vastaavassa tilanteessa... Vai jäisikö meidän syli tyhjäksi? Saatikka että kuulen näitä raskausuutisia nyt joka puolelta, Facebook on pahin paikka. Jokainen kuva tai kirjoitus raskaudesta on kuin isku vasten kasvoja. Joka kerta kysyn, miksi en minä? Näitä tunteita, joita nyt yritän teille kuvailla, on hirveän vaikea pukea sanoiksi...
Mutta jokainen lapsettomuutta kokenut tietää tasan tarkkaan mistä puhun.
Olen katkera, olen surullinen, olen vihainen, olen onneton ja pelokas. Ja näistä koen hirveän huonoa omaatuntoa. Enhän minä saisi näin tuntea, jos toiset onnistuvat ja me emme. Psykologin mukaan kuitenkin täysin normaaleja tuntemuksia ja oikeutettuja. Samaan aikaan kuitenkin työstän sitä ajatusta, että emme ehkä koskaan saa lasta. Koitan kovettaa itseäni, että kestäisin nämä tunteet ja pystyisin luopumaan toiveesta, johon kuuluu meidän yhteinen oma lapsi. Tiedän, että vielä on aikaista ajatella sellaista, mutta siihenkin on vain valmistauduttava. Ikään kuin viettäisin pitkiä hautajaisia. Vaikka tällä hetkellä minun pitäisi olla innoissani tulevasta hoidosta? Jos tämä hoito menisikin paremmin ja siitä saisi pieni vauva alkunsa. Eiei, tuntuu niin kaukaiselta ajatukselta.
Tämä matka on kestänyt kohta jo kolme vuotta. Kolme vuotta sitten ajattelin, että viimeistään tänä vuonna meillä olisi pakko olla jo lapsi. Vaan ei ole. Kaikkina näiden kolmen vuoden aikana olen tuntenut miten minulta riistetään naiseus, olen lääkäreiden koe-eläin, olen sairas. Mietinkin, miltä tuntuisi olla terve ja lapsi olisikin tullut täysin luonnollisesti? En osaa kuvitella. Toisaalta vaikka tämä on ollut todella raskas polku kulkea kaikkine risteyksineen ja rasitteineen, olen omasta mielestäni kasvanut ihmisenä. Koitan pitää tästä voimavarasta kiinni, että olen jaksanut raivata tieni tähän asti, niin jaksan sen raivata loppuun. Olen joskus kuullut sanottavan, että kaikella on aikansa. Asioilla on tapana järjestyä. Kaikella on tarkoituksensa. Näihin mantroihin olen koittanut tuudittautua.
Ehkä mekin vielä?
