Ivf-hoito käynnissä

Niin se sitten alkoi ja tänään onkin jo 9. pistospäivä.

Äkkiä on aika mennyt. Näin neulakammoisena ihmettelen miten jo joka aamu rutiininomaisesti hoidan piikittämisen itse ja olen sen jo alusta asti hoitanut. Ensimmäinen kerta toki teki pahaa, mutta voi sitä sisäisen riemun määrää kun sen pystyin tekemään! 

Tällä kokonaisuudella startattiin tämä ivf-hoito

 

 

Yllä olevassa kuvassa on starttipaketti. Tähän kiertoon otettiin stimuloivaksi lääkkeeksi Puregon, jota olen nyt pistänyt yhdeksän päivää. Viidennellä pistopäivällä mukaan tuli jarrulääke Orgalutran. Migard on varoilta migreeniin ja panadol muihin särkyihin.

 

Kirkas ruisku on Orgalutran ja vieressä Puregon kynäpiikki

 

 

Puregonin piikki on melko ohut ja ei kyllä juurikaan tunnu pistettäessä. Kun taas Orgalutranin piikki on paksumpi ja hiukan karkeampi, piikki täytyy pistää pienessä kulmassa. Ensimmäiset pistokset laitoin reiteen, mutta ensimmäisen ultran jälkeen minut ohjattiin pistämään vatsaan ja onkin helpompaa. Jollain tapaa reidessä on paksumpi iho ja saa käyttää voimaa, että neula menee läpi. Onnistuin myös saamaan kunnon mustelman reiteen ensimmäisellä Orgalutran ruiskulla. Nyt pistäminen käy kuin vanhalla tekijällä. Vaikka siltikään en siihen täysin ole tottunut ja pahaa tekee, mutta ei niin pahaa kuin alussa.

 

Sivuvaikutuksia on joitain. Puregonista tuntuu tulevan pienoista väsymystä ja vatsavaivoja. Mielialamuutoksia tuntuu olevan paljon, pääosin usko hoidon onnistumiseen on heikko, mutta sitä se oli jo ennen piikitystäkin. Pari päivää sitten ilmestyi pientä närästyksen tunnetta, painetta tuossa rintakehällä, mutta ei ole enää sen kummemmin vaivannut. Kolmannen ja viidennen pistospäivän välillä vasen munasarja vihoitteli siihen tyyliin, etten pystynyt oikeastaan nukkumaan kyljelläni. Tänään on valkovuoto muuttunut selvästi sitkeämmäksi ja paksummaksi, sellaista nyt kun on ovulaation aikaan, mutta tämä ilmeisesti hyvin yleistä estrogeenitasojen noustessa. 

 

Ensimmäisessä follikkeliultrassa kävin torstaina. Oikeassa munasarjassa oli yksi 10-11mm kokoinen follikkeli ja vasemmassa myös. Loput olivat 6-8mm. Eli ei nyt ihan ollut sitä mitä itse odotin ja ei ilmeisesti lääkärinkään puolesta. Meidät vastaanottanut lääkäri oli se, joka sai minut ensimmäisellä kerralla itkemäänkin, enkä ollut kovin ilahtunut hänen näkemisestään. Tutkimustilanne oli taas niin kylmä ja liukuhihnamainen. Hoitaja ilmoitti ultran jälkeen, että lääkärille on varattu vain 15min ja hän ei nyt ehdi vastaamaan kysymyksiinne. Ja ohjasi siitä sitten meidät kätilölle, joka puolestaan vastasi aivan kaikkiin mahdollisiin kysymyksiin mitä osasin esittää. Mutta tuota minua tutkinutta lääkäriä en kyllä ymmärtänyt ja tuskin tulen koskaan ymmärtämäänkään. Miksi tälläisessä asiassa, joka muutenkin jo niin herkkä aihe, lääkäri käyttäytyy ylimielisesti ja antaa ymmärtää olevansa jonkin sortin jumala?! Ja toinen asia, kyseessä on minun kehoni ja sen sisällä tapahtuvat asiat kuuluvat minulle. Koko tutkimuksen ajan lääkäri taas mutisi ja lateli lukuja hoitajalle. Ei mitään kontaktia minuun vaan asia hoidettiin hyvin kylmäkiskoisesti läpi. Samoin kun kertoi tilanteen. Sai asian kuulostamaan epätoivoiselta. Odotellessamme kätilöä pääsi itku. Olo oli kuin olisi kaikki toivo revitty irti. Muutenkin minulla on aina lääkärin vastaanotolla niin "alaston" olo ja kaikki negatiiviset asiat imen itseeni kuin sieni ja asiaa ei todellakaan auta se, että lääkäri on niin empatiakyvytön ja työhönsä leipääntynyt. Vasta kätilön puheilla ollessamme sain selvät vastaukset kysymyksiini ja siihen suurimpaan, joka ultrasta jäi. Ilmeisen yleistä, etteivät follikkelit ensimmäiseen ultraan ole kasvaneet tarpeeksi ja siksi annostusta nostetaan. Näin siis tehtiin minullakin, ensimmäiset päivät pistin 125iU, mutta ultran jälkeen 150iU. Ja nyt todella toivon, että siitä olisi apua. Menen taas huomenna ultraan, jossa tarkastetaan tilanne uudelleen. Kehittyviä follikkeleita oli 21 kappaletta, joista nyt toivoisin, että edes viisi olisi edistynyt punktoitaviksi. Kolme on kuulemma raja, mikäli jää sen alle, hoito muutetaan inseminaatioksi. Ja tiedän, että se ei meillä toimi, joten aika hanskat tiskiin heittänyt-fiilis on kyllä siinä kohtaa. 

 

Kaiken kaikkiaan fyysisesti tämä ivf-hoito on mennyt ihan hyvin lukuunottamatta sivuvaikutuksia, mitkä nekään eivät ole olleet mitenkään mainitsemisen arvoisia edes. Henkinen puoli tässä eniten koetuksella on. Jotenkin olin alussa niin kovin odottavainen ja positiivisin mielin. Mutta nyt tunnen itseni niin kovin hauraaksi. Kaikki tunteet, mitä on viimeisen kahden vuoden aikana käynyt läpi, kulminoituvat nyt tähän hoitoon. Kaikki pelot kasvavat ihan valtaviin mittasuhteisiin ja eniten pelkään sitä, että jos en pystykkään saamaan lasta niin menetänkö mieheni? Nyt todellakin ymmärrän, miksi monet sanovat näiden hoitojen olevan henkisesti niin raskaita. Minä vain hölmönä uskoin selviäväni niistä positiivisemmin, mutta en siinä onnistunut.  

 

 

Syksy - kaiken uuden alku

Syksyisiä terveisiä kaikille lukijoilleni!

Eipä ole minusta kuulunut niinkuin lupasin, siitä syvimmät pahoitteluni.
Kevät ja kesä meni jotenkin niin nopeasti, lähinnä odottelin elämäni ensimmäistä ulkomaan matkaa ja sitä varten myös työskentelin hyvinkin tiiviisti, jotta lomalla voisi tehdä muutakin kuin istua rannalla ;)

Meille kuuluu, no mielestäni ihan hyvää. Alkuvuoden tunnemyrskyt läpikäyneenä olen tullut siihen tulokseen, että elämästä voi saada oikeesti ihan kivan kun siihen niin asennoituu. Tottakai, tähän tulokseen päästäkseni olen rämpinyt niin syvällä siellä pohjalla, epätoivoisesti koittanut etsiä sisäiseen ahdistukseen pakokeinoa, tai no selviytymiskeinoa. Oivalluksia on tapahtunut, niin itseni, parisuhteeni, kuin koko elämän kanssa. Sairauteni olen hyväksynyt, sille en mahda mitään ja sen kanssa on opeteltava elämään. Pienillä asennemuutoksilla olen oppinut nauttimaan hetkestä ja siitä miten mikäkin asia vaikuttaa mihinkin ihan vaan pelkästään sillä, miten itse asennoidun. Jos ennen olemme miehen kanssa riidelleet ihan tyhmistä pikkuasioista tai jokin asia menee mönkään minun asenteeni takia, on nyt muuttunut. Ikuisena pessimistinä näen vihdoinkin positiivista puolta itsessäni ja olen tavallaan aika yllättynyt. Koska olen aina pelännyt, että jos oikein toivon ja olen positiivinen jonkun asian suhteen niin se ainakin satavarmasti leviää käsiin. Ehkä nyt uskaltaa vihdoinkin yrittää olla positiivinen asioiden suhteen pelkäämättä mitään negatiivista?

IVF-hoidot ovat siis jo ihan oven takana, vielä vajaa kaksi viikkoa. Puoli vuotta jouduttiin jonottamaan, mutta nyt se onkin jo näin lähellä. En oikeastaan koko kesän aikana miettinyt tulevia hoitoja juuri ollenkaan, koska mielessäni oli tuo ulkomaan matka. Kotiutuessamme reissulta tajusin yhtäkkiä, että ne onkin jo ihan kohta. Tällä hetkellä en oikein tiedä, miltä tuntuu. Tavallaan ei oikein miltään, mutta samaan aikaan jännittää, ahistaa, pelottaa, kauhistuttaa. Ehkä se tästä sitten, viimeistään siinä kohtaa kun hoidot on ohi. Hoidossa ehkä eniten pelottaa lääkkeiden vaikutus fyysisesti ja henkisesti, miten jaksan töissä ja miten punktio menee? Millainen on saalis ja saadaanko toivottu tulos aikaiseksi? Ja mitä sitten... Tavallaan elämä on tällä hetkellä yksi iso kysymysmerkki, ei oikein voi suunnitella mitään. Toisaalta ehkä hyväkin mutta sitten taas toisaalta... Noh, joka tapauksessa, ainakin kerran kokeilemme tuon IVF:n ja mikäli se ei tuota tulosta, voisi olla ihan hyvä tauon paikka. Toki kuuntelen lääkärin mielipidettä asiasta, mutta en välttämättä heti perään jaksa toista samanlaista rumbaa.

Koitan tulla tänne kertomaan kun hoidot alkaa, kuvien kera miten homma alkaa ja miten etenee.
Mutta jos nyt minusta taas ei hetkeen kuulu, tulen myöhemmin kertomaan :)